Kuumetta
Välillä reissussa tulee mieleen miksi ihmeessä tätä tekee. Käyttää lepoon tarvittavaa aikaansa stressatakseen uuden ympäristön tuomista katuverkostoista, kulttuurin tuntemattomista käytännöistä ja ennalta-arvaamattomista umpimähkään valittujen hotellihuoneiden kunnosta. Kääntää kaikki taskut nurin ennen lähtöä ja miettii mistä yllättävästä kohtuullisen tiukka matkabudjetti ottaa osumaa.
Ja onko sekään loppujen lopuksi jotenkin erityisen ansiokasta, että on syönyt jonkun mamma Marian perinnereseptikastiketta, jos töissä Hessu tekee loistavaa ruokaa. Ja vaikka kiittää maailmaa erilaisista ruokakulttuureista niin onko se väärin sanoa, että omassa keittiössä tulee oikein loistavaa pastaa ja tuntee todellakin tuotteen alkuperän. Että muistaako reissussa raksia sitä bucket listaa jonka itse teki vai jonka bongasi kymmenistä instagram -tileistä. Ja miksi matkustaa, jos se kuluttaa niin paljon, luontoa ja ihmistä itseään. Miksi matkustaa, vaikka tietää kotiovella helpotuksen, että on tutulta maistuvan veden ääressä ja saa puhtaita vaatteita suoraan kaapista.
Sitten matkailijalle vastataan näihin pohdintoihin. Tulee huomanneeksi ettei reissu mitenkään ollut stressaava huolimatta siitä, ettei ollut tutussa ympäristössä ja vaihtoi majapaikkaa useasti. Matkakumppani tutkii reitit, suunnistaa lähes aina oikein vaistollaan. Minä etsin nähtävyyksiä ja ehdotan ruokapaikkoja. Jos sinä hoidat ratikkaliput, minä ostan seuraavat jäätelöt. Ei tarvitse raahata oman matkalaukun lisäksi enää matkakumppania perässään vaan kulkea yhdessä. Tapahtuu hauskoja kohtaamisia, kun kentältä meitä hakenut tyyppi osoittautuukin pari päivää myöhemmin seuraavan majapaikkamme omistajaksi. Tai että sama espanjalaispariskunta jonka kanssa nikottelimme salaperäiselle yölliselle Nutellan katoamiselle, sattuu samalle rautatieasemalle niiden parin minuutin aikana, kun kävelemme valtavan rakennuksen läpi.
Ajantaju katoaa ja päivät unohtavat nimensä. Ei mietikään enää mitä töissä nyt tapahtuu vaan sitä miksi paikan päällä syödään leipää, joka on ikään kuin kerran jo paahdettua ja sitten pakattu annoksiksi. Oppii että Italian kuuluisa rocktähti on nimeltä Nannini ja seuraa kuinka pitsaa leikataan saksilla. Tai löytää hostellin käytävältä kiinalaishatut ja poseeraa toisen kanssa ne päässään näyttäen aika urpolta. On ujuttautunut hieman kuplaan, jossa ihmettelee kuinka neljän espressokupin asettelusta voikaan italialainen kahvilanpitäjä saada niin paljon ääntä, mutta ei häiriinny. Pohkeet soivat, mutta askeleita silti kertyy. Eikä monen päivän kengänpohjien kulutuksen jälkeen koe yhtään huonoa omatuntoa, kun majapaikan telkkarista löytyy Netflix ja voi katsoa suihkunraikkaana sipsiä mutustaen jakson Rick&Mortya.
Ja jo ennen viimeisiä loman iltoja alkaa tuntea kuinka levollisuuden seuraksi sisälle alkaa nousta kihelmöinti. Innostus jokaiseen lihakseen kuin siinä toisessa ilkeämmässä kuumeessa. Ja siinä ehti jo unohtaa kaiken vaivan, lentokoneen hsuonon ilman, julkiset vessat ja tuulettumatta jääneiden vaatteiden ummehtuneisuuden. Ymmärtää miksi töissä se yksi tyyppi aina reissusta palatessaan on käyttänyt jo tunteja seuraavaa kohdetta etsiessä.
Kun matkakumppanille hiipi ”manflu”, itselle nousi matkakuume. Hän hiipi teekuppinsa ääreltä nessujen kanssa peiton alle ruudullisissa flanellihousuissa, minä jään koneen hehkuun googlettelemaan kohteita. Matkaan suklaapalan myötä palmujen alle, pakkaan mielessäni apilanväristä mekkoani vihreälle saarelle lebrekaanien pariksi tanssimaan, selaan uusinta Mondoa jo eteisessä ja luen aamubussissa pokkareita jotka vievät Hollantiin taiteilijoiden ja tulppaanien äärelle. Kaikki voi alkaa taas alusta.
