Kurkistus laatikkoon
Kello on ainakin kymmenen, seuraavana aamuna kouluun lähtö. Oven takaa kuuluu hiljaista rapinaa ja puuhastelun ääntä. Taustalla soi hiljaa Backstreet Boys. Ennen nukkumaanmeno on järjesteltävä koulupöydän laatikot. Pastellin väriset vihot, kirjepaperit, valokuvat, pikkukivet ja jäätelötikut joissa on vitsejä (Missä aaveet uivat? -Kuolleessa meressä.).
Sama traditio jatkuu yhä, laatikoita on vain tullut lisää. Kirjoituspöydän lisäksi niitä on keittiönkauhoille, aterimille, käsipyyhkeille, laskuille ja ihonhoitotuotteille. Arkielämän entropiassa epäjärjestys pyrkii valloilleen. Sikinsokin heittäytyvät lusikat, piiloutuvat hedelmäveitset, leivänmurut ja vanhaksi menneet tuotteet lainehtivat edestakaisin. Kunnes puuska saapuu.
Istun kylpyhuoneen lattialla haaraistunnassa toinen jalka suorana ja toinen taitettuna, kuin aitajuoksija. Kehäksi ympärille olen jakanut neljän ruskean laatikon sisällön. Kasoissa on tyhjiä pikkuhousunsuojalaatikoita, meikkejä, tovereistaan erilleen karanneita hiuspinnejä, varahammasharjoja ja puolilleen käytettyjä hiustuotteita. Yhdistän kasoja samojen osastojen tuoteperheiksi, pyyhin laatikot ja asettelen tavarat omiin näkymättömiin karsinoihinsa.
Unohtaessani omistamieni käsirasvojen määrän, unohdan myös järjestelyn terapeuttisuuden. Siksi nautinto on joka kerta yhtä suuri. Tämä tapa jatkuu luultavasti loppuelämääni asti epäsäännöllisen säännöllisenä ikiliikkujana. Jemmaan tavaroita, annan arjen myllyttää sisältöä kuin vinksahtanut lottopallokone, järjestelen ja jätän taas sotkeutumaan.
Mutta. Heitän harvoin mitään pois. Jemmaan samoja asioita uudelleen ja uudelleen, ehkä vaihdan vain säilytyspaikkaa. Kuljetan samaa tavaraa lapsuuden aikaisista kodeista vielä tuntemattomiin osoitteisiinkin. Määrä on kasvanut viinipullonavaajiin, sähkölaskuihin ja puhelimenlatureihin.
Niinä päivinä, kun uskon voimaeläimiin, olen varma, että omani on jänis. Eläin joka syö osan omasta ulosteestaan ja märehtii saman uudelleen. Elämän laajentuessa laatikoiden määrä kasvaa, asioiden määrä kasvaa. Joskus järjestän ne siisteiksi pinoiksi, mutta jätän edelleen vuosia sitten ilmaiseksi saadun kimallepuuterin ylimpään laatikkoon, koska sitä vain olisi kiva joskus käyttää.
Osoittaakseni kypsymistä ja asioista luopumisen taitoa uuden tilan vapautuessa, heitän menemään ”Venetsian punaisen” huulikiillon jota en muista koskaan käyttäneeni kuin kylpyhuoneessa samalla kuin odotan kasvonaamion vaikutusta.
Viikon parin päästä huomaan, kuinka riveihin aseteltujen huulipunien, myös niiden kadoksissa olleiden, päälle on alkanut kertyä pölyä. Ja missä ihmeessä on se hiuslakka, joka varmasti oli täällä vielä viikko sitten.