Isänpäivää kaikesta huolimatta
En ole ollut yhteydessä sitten maaliskuun. Sen jälkeen, kun hän ei ilmestynyt kolmekymmenvuotissyntymäpäivilleni. Ei tullut edes seuraavan aamun pahoitteluviestiä jossa selitettiin poissaoloa vaikkapa nukkumisella.
Vuosi sitten puhuin hänen kanssaan pisimmän puhelun ikinä. Hän aloitti oma-aloitteisesti kertomaan kuinka hyvin hän voi sillä hetkellä. Sokerit oli saatu kohdalleen ja energiaa riitti. Arjessa oli rytmiä, kun hän viikoittakin käveli työpajalle veistämään korurasioita. Puhelusta jäi onnellinen ja iloinen olo. Ajattelin että meistä molemmista alkoi tulla viimein aikuisia.
Ristiriitaisuus on lähes aina kuulunut tämän suhteen tunteisiin. En ole koskaan toivonut hänen olevan joku toinen, huolimatta siitä, ettei hän viikkoihin saanut aikaseksi vaihtaa vessan vilkkuvaa valoa. Tai ettei voinut automaattisesti olettaa hänen osallistuvan jokaiseen kevätjuhlaamme ja voimisteluseuran näytöksiin. Tai ettei hän ole pystynyt tukemaan meitä oikein millään tavalla. Eikä siihen olisi rahaa aina tarvinnut.
Lapsen anteeksiantamisen kyky on tiettyyn pisteeseen loputon. Kyllähän me saimme 90-luvun puolivälissä hauiksen kohdalle nahkatakin hihaan piilotetun Leijonakuningas videon. Menee kauan aikaa ennen kuin ymmärtää, että on vaihtanut suhteessa paikkaa jo kauan sitten. Tilannut television luottotietojen mentyä, vienyt joululahjan joka vuosi ja muistanut isänpäivän.
Huomasin, että hänen numeronsa on kenties puhelinta vaihtaessa kadonnut. Jaksanko edes mennä paikalle, pitämään suhdetta yllä, vaikka sen pitäisi olla jonkun toisen rooli ensisijaisesti.
Mutta jos häntä ei huomenna enää olisikaan, en ikinä antaisi itselleni anteeksi.
Veli ei vastaa numeron saamiseksi, joten mietin otanko riskin ja lähden pitsat kainalossa ovelle koputtelemaan. Toisessa tuhdit äijätäytteet kebabia, kanaa, kinkkua ja salamia. Katsoisimme jonkun elokuvan, jakaisimme maailman jossa molemmat olemme aina viihtyneet. Olisiko oikeastaan mieltä tyydyttävämpää jos ovea ei avattaisi ja voisin jättää laatikot ulkopuolelle jäähtyneinä isänpäivän toivotuksina. Saisin ylläpitää pettymystä ja harmia.
Ja sitten käy jotakin odottamatonta. Puhelin soi ja ääni on isän. Hidas ja haparoiva ääni pyytää anteeksi ettei tullut syntymäpäiville. Että syy on hänen eikä minun. Ajattelen että ei helvetti ollutkaan minun syy, mutta en pysty karhealta kurkulta vastaamaan, kun pettymys vapautuu.
Tottakai tulen käymään. Se on kuulemma yksi hänen onnellisimmista päivistään kuukausiin. Toivottavasti hän muistaa sen vielä huomenna.