Synninpäästö

Alkukohtaus. Muutto työpaikalta tai asunnosta, asetelma käy molempiin.

Päähenkilö kantaa pahvilaatikkoa, juuri niin suurta, että siihen tarvitaan molemmat kädet. Laatikossa on sekalainen valikoima kirjoja, kansioita, ehkä nitoja ja ehdottomasti ainakin yksi valokuvakehys, se joka viimeisenä otetaan työpöydältä tai ensimmäisenä asetetaan uuteen kotiin (siihen naulaan joka siellä sopivasti odottaa). Tärkein elementti kurkistaa kuitenkin laatikon reunan yli. Viherkasvi.

Jos elämä olisi elokuvaa, tämä popcorn-kulhoon sommiteltu kasvi olisi the kasvi. Se joka matkustaa pakettiauton etupenkillä sylissä varret väristen, kun jokin ovi on suljettu viimeisen kerran. Vuosi sitten kasvilla meni hyvin, johtuen kenties kyynelten määrästä (ks. edellinen raapustus) jotka kostuttivat 27 neliön huoneilmaa sopivasti.

Kasvi on vähintäänkin yhtä monta vuotta hengissä pysynyt kuin minä. Se ei ole loukkaantunut kovinkaan paljon viherpeukalottomuudestani. Välillä en muista nesteyttää itseänikään, mutta silloin kun kraanalle pääsen, kaadan osan kasville ja kippistän vielä kulhon reunaan, että jatketaanhan samaan malliin. Ei minusta taida olla yhtä hyväksi ystäväksi kuin Léon suihkepullonsa kanssa.

Paitsi että nyt kasvi on dramaattisesti alkanut rasautella lehtiä irti (myös kuvanottohetkellä niitä irtosi useita). Jos se on dramaattinen niin minäkin olen. Koko kasvihan edustaa selvästi koko elämääni, koska se on ollut siinä mukana aina. Se on enne, että jotakin huonoa tulee tapahtumaan.

Kunnes eräs viherkasvien hoitaja sanoi (siinä ammatti jonka voin ruksia yli mikä minusta voisi tulla isona -listalta), että se on vain tämä valottomuus. Että hänenkin yleensä hyvinvoivat kasvit ovat normaalia keltaisemmat. Jos ei ole kasvivaloa, täytyy vain odottaa, että aurinko palaa.

Sitähän me kaikki tässä tarvitsemme. Synninpäästöä ja ennen kaikkea auringonvaloa. Mitään kamalaa ei ole tulossa vaan elämä on taas kääntynyt odottavasti valoa kohti.