Ajatuksia suhteista

jotka alkoivat siitä että posteljooni toi naistenlehden eteisen matolle.

Voi sitä ihanaa tunnetta kun kotiin tullessa on joku lehti kolahtanut luukusta. Olen lehtimyyjien suosikkikohteita, koska he voivat kaivaa tiedostoistaan milloin minkäkin lehden tilauksen. ”Oletko ollut tyytyväinen Kodin Kuvalehteen?” ”Jatketaanko Aku Ankkaa? ”Mondosta on tullu näytelehtiä joten jatketaanko tilausta? Vai miten olis Image, Olivia tai Trendi?”. ”Vuonna miekka ja kivi sinulle tuli Suuri Käsityölehti, mitä tykkäsit ja jos et tykännyt niin nyt olisi tarjous Avotakasta?”

 

Saattoi mennä lehtitalot sekaisin, mutta joka tapauksessa olen helppo uhri. Tällä hetkellä kolahtelee tosin vain Me Naiset luukusta  vielä muutaman numeron verran. Ihana arjen hetki saada uppoutua painotuoreeseen numeroon. Ja nimenomaan se on arjen hetki, ei arjesta pakeneminen. Minulle uppoavat sopivassa sekoituksessa syvällisemmät henkilöjut, muoti, kirja-arvostelut, matkakohdekuvaukset ja ruokajutut jonka vuoksi taidan olla hieman sekakäyttäjä sen sijaan että olisin yhden lehden uskollisin lukija. Mutta nyt paluu päivän ajatukseen, joka lähti uusimman Me Naiset -numerosta (31/2014).

 

Minna Haapkylän haastattelu oli mielestäni hieno. Tuli tunne hänestä älykkäänä naisena, vaikka olenkin aina ihaillut Minnaa. Johtuu ehkä pääosin siitä, että hän oli yksi lempihahmoistani Hovimäki -sarjassa, jonka hahmona hän tietyllä tavalla aina pysyy minulle. Minna puhui erostaan, ”Kaikki oli liian tuttua ja toinen niin lähellä, etten enää nähnyt itseäni enkä häntä.”  Myös toista ajatusta jäin miettimään, kun Minna kertoo ettei sukupuolella ole väliä rakastuessa, ainakaan kauheasti, vaan kyse on siitä minkä ikäisenä rakastuu. Että kaksi-, kolmekymppisenä alitajuisesti etenee kohti potentiaalista lasten isää, mutta kun biologiset paineet ovat ohi, rakastuminen voi olla henkisempää ja syvempää.

 

Muutamia aukeamia myöhemmin oli juttu radiojuontajapariskunta Elina ja Lauri Kottosesta jotka avioituivat tänä kesänä. Yhtä lailla heidän rakkautensa toisilleen tuntui loksahtavan kohdalleen. Lauri mainitsi kuinka suhteen ulkopuolella on hyvä olla kolmas osapuoli, suhteen ulkopuolinen, jonka kanssa purkaa parisuhdetta. Tätä ajatusta olen pyörittänyt aiemminkin. Että jokaisen parisuhteeseen kuuluu molempien oma kolmas pyörä joka näkee tilanteen kauempaa ja joka joko omilla kokemuksillaan auttaa ymmärtämään. No nyt lähdin harhapolulle hieman.

 

Joka tapauksessa on ristiriitaista lukea molempia hienoja tarinoita. Naimisiinmenon ja lapsensuunnittelun onnea ja kymmenen vuoden päästä tapahtuvaa itsensä etsimistä ja eroa. Sitä toitotellaan joka lehdessä. Kuinka se tapahtuu kaikille. Kuinka se auttaa löytämään itsenä. Ero isolla EEllä, painokkaalla ÄRRÄllä ja jämäkällä OOlla. Vaikka se voikin olla oikea ratkaisu ja ihmisen tulee välittää itsestään, tuntuu ettei nuorilla pareilla ole loppuelämän onneen oikeasti mahdollisuuksia. Ihmissuhteet menevät vaiheittain. Kaverit peruskoulussa, jatko-opinnoissa, töissä, vauvapiireissä ja harrastuksissa. Miksi parisuhde pysyisi samana, kun kaikki muutkin ihmissuhteet muuttuvat matkalla? Miksi silti kaiken senkin jälkeen kannattaa uskoa suhteeseen vaikka takeita ei ole?

 

Koska muuten ei koskaan voisi tehdä mitään jos pelkää sen muuttumista, häviämistä tai särkymistä.

Ja onhan niitäkin suhteita jo lapsuudesta, jotka säilyvät läpi elämän. Miksei meidän rakkaustarinamme voisi olla se joka pitää. Ever after.