Caamean Cameen Cauneus
Jos saisimme kurkistaa korurasiaasi, mitä se kertoisi sinusta?
Vuosien kerrostumia kun suklaamunien muovikorut, rippiristit, perintökalleudet ja syntymäpäivälahjaksi saadut Kalevala korut asettuvat paikoilleen. Jotkut korut kertovat niiden antajasta, toiset ovat rahallisesti arvottomia, mutta kantajalleen kalleuksia.
Laitan harvoin koruja kiertoon mutten haali niitä enää samaa tahtia kuin joskus. Sitä muuttuu ajan kuluessa ronkelimmaksi tai sitten oma maku tiivistyy selkeämmäksi. Eivät ne korut yhteen lippaaseen tai edes pieneen arkkuun mahdu. Kotikaupungissani on vieläkin vanhassa Tiimarin korurasiassa koruja, joista voisi koota kokonaisen elämän. Muovisia tutteja ja höyhenkaulakoruja jotka olivat niin ”in” käydessäni ala-astetta. Keräilin tuolloin mitä erikoisempia korvakoruja ja omistan ainakin Eiffel-tornit, hopeiset korkokengät, puiset kalat, papukaijat, yksinäisen dinosauruksen ja lukuisia jollakin tavalla kimaltavia tai säihkyviä pareja.
Osittain jo reunasta repsottavasti rasiasta löytyvät myös pieniä käsinpunottuja mustikkakoruja muistuttava korvikset. Niistä tulee aina mieleen eräs muisto. Istumme kaverini luona risti-istunnassa heidän keittiötasollaan, kahvipannu on täynnä teetä ja syömme keskellämme olevaa pistaasikulhoa tyhjäksi. Kotimatkalle kaverini laittoi koreihin yhdet pistaasit. Tuo kotimatka taisi olla hurja kahden asunnon väli, koska asuimme samassa pihapiirissä. Siinä rivitalossa joka kaikessa ankeudessaan on ehkä vahvimmin sidoksissa lapsuuteeni. Sen näkeminen maantasalle purettuna aiheutti rajun ja yllättävän itkukohtauksen vuosia myöhemmin.
Koruja annetaan lahjaksi ja elämän merkkipaalujen muistoiksi. Työpaikkamme jättävä toveri sai lahjaksi kevyen hopeisen riipuksen joka sopi hänen sporttiseen olemukseensa. Hänelle se luultavasti tulee merkitsemään niitä vuosia nyt taakse jättämässä työpaikassaan ja samalla rohkeutta siirtyä eteenpäin.
Tuolloin naisporukan yllä pulputti keskustelu koruista. Joku muisteli saaneensa huomenlahjaksi Camee korut joista hän oli ollut niin järkyttynyt. Lahjan antanut mies tosin oli tiennyt hänen makunsa niin hyvin, että oli antanut ne vitsinä (korut sai palauttaa, koska korukauppias oli tuttava) ja todelliset ja miellyttävämmät korut olivat korvanneet ensijärkytyksen. Muut nyökyttelivät Cameen kaameudelle ja olivat yhdessä kuorossa samaa mieltä siitä kuinka vanhahtava Camee on.
Minä olin eri mieltä. Camee on mielestäni kaunis. Se mitä yksi sukupolvi kammoksuu, seuraava rakastaa. Ehkä kuulun siihen seuraavan sukupolveen joka pitää mummolta saamaansa Cameeta aarteena. Juttelin luotettavan ystäväni W. Iki Pedian kanssa Cameesta (tai Kamee kuten hän lausui). Melko vähään jäivät hänen tietonsa. Jo neljännellä vuosisadalla Babyloniassa olisi Cameita valmistettu ja 1500- ja 1700-luvuilla sen suosio nousi kukoistukseensa. Naiselliset ja klassiset naisreliefit vain vetävät puoleensa.
Riipuksen ja kahden Thaimaasta ostaneeni rihkarintarossin lisäksi joku päivä vielä pidän sormessani Camee sormusta. Sen ei tarvitse olla upouusi vaan sillä voisi olla vuosiakin takana. Ei haittaisi vaikka sisällä lukisi jonkun ehkä elämän onnellisimman päivän merkinnät. Ehkä sitten seuraavan elämäni etapin kohdalla.
