Granadan nahkapenkit
Löysin mehukkaan aiheen joka pöydälle nostettaessa toi heti tarinoita pintaan. Kuvitella että tuo aihe on AUTOT! Vaikka miellänkin itseni naiseksi joka ei tee turhan tiukkaa jaottelua miesten ja naisten hommista, en voi oman lähipiirini perusteella kategorioimatta autoja enemmän vastakkaisen sukupuolen edustajille. Työkaverini (mies) voi rullailla tuntikausia nettisivustojen autojen osia kuin itse kävisin läpi Zalandon valikoimia. Nytkin on kuulemma tilailtu paljon osia ja koska niiden lähetys yleensä hieman kestää, hän on unohtanut oikeastaan mitä kaikkea on tulossa. En voinut välttyä siltä ajatukselta miehen auto on kuin naisella vaatekaappi. Sinne tilataan jatkuvasti uutta unohtaen mitä oli jo tulossa joten naisen näkökulmasta mies oikeastaan ajelee vaatekaapillaan. Ja jos tulee jotakin sanomista, että kuinka monta mekkoa nainen oikein luulee tarvitsevansa, voidaan vain aukaista autotallin ovet!
Auto on kuitenkin lähes jokaiselle meistä muuta kuin lukuisista kuluvista osista koostuva kulkuneuvo. Jokaisen auto kertoo ihmisestä jotakin. Yläkerran naapurillani yksin elävällä naisella joka pääosin liikkuu arkisiin menoihinsa jalan ja pyörällä, on pieni vaaleanpunainen auto. Yrityksen jossa työskentelen, omistaa pariskunta. Naisella on kesäisin avoautoksi muuntautuva kermanvaalea Volvo, joka ei kuulemma ole ajomukavuuksiltaan kovinkaan hyvä, mutta upealtahan se näyttää. Miehellä puolestaan on järeämpi auto jonne saa koirat takapenkille, kun lähtee Lappiin sähköjohtojen ulottumattomiin lumisateen keskelle. Lankoni auton lattiaa ei näy kaiken tavaran alta joten mitä se kertoo hänestä?
Ja millainen status auto onkaan kaikkialla maailmassa. Kuulin tositarinan eräästä suomalaisesta kenialaistaustaisesta pitkänmatkanjuoksijasta. Hänet oli kutsuttu juoksemaan erääseen pieneen paikalliseen juoksuun Pertunmaalle. Oli luvattu että herra käydään noutamassa pieneltä levikkeeltä tienvarresta johon hän saapuisi. Paikalle ajoi valtava Mercedes jollaisilla Keniassa ajavat vain kaikkein korkeimmat henkilöt. Heitä paikalliset eivät katso edes silmiin. Juoksija tunsi valtavaa kunnianosoitusta häntä kohtaan ja on osallistunut tuon jälkeen joka vuosi tapahtumaan vastedeskin.
Osa pysyy merkkiuskollisena elämänsä loppuun asti. Ukkini on aina ajanut Mersulla (niitä on saattanut olla kolmekin yhtä aikaa) ja niin kauan kuin muistan, enollani on ollut Chevy Van. Kun minua miellyttävä jylisevä dieselin ääni lähestyy, tiedän että sieltä tulee auto jossa on mukana koko omaisuus. Takaosassa on johtoja, työvälineitä, sukkia ja hammasharjoja sekaisin. Tuttavani on yhdeltä ammatiltaan autoasentaja ja ilmeisesti hän ei ajaisi muulla kuin Volvolla. Mieluummin vaikka vanhalla kuin vaihtaisi merkkiä.
Jos kuviteltaisiin että jokaisella olisi varaa yhteen autoon millä ajaisi loppuelämänsä niin millaisen auton valitsisi? Puolisollani olisi melko uusi nopeasti ja tehokkaasti kulkeva auto joka kuvastaisi hänen ulkoista olemustaan ja omien saavutusten tulosta. Langolleni ei olisi väliä miltä auto näyttäisi. Kunhan auto olisi luotettava kilometrien nielijä matkatyön vuoksi ja turvallinen hänen tytärtään ajatellen. Minulla olisi joku ”luotettava, taloudellinen, kivannäköinen ja söpö” auto. Vaaleankeltainen Beetle. Tai Riemukupla. Tai oikeastaan Transformersin Bumblebee. Tästä voi päätellä kuinka realistisia haaveeni ovat ja kuinka tunnen autoja ylipäätään.
Mutta entä ne muistot joita autoihin liittyy? Keltä tahansa kysyessäni hänen ensimmäisestä autostaan, vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä. Yleensä sen ympärille pulppusi lisää tarinaa. ”Veljelläni oli Ford Granada jolla ajoin mielettömän kovaa, en edes uskaltaisi ajaa enää niin kovaa”. Ja iloinen nauru laskeutui muiston ympärille. ”Kun myimme ukin vanhat haitarit, sai sisko ajokortin.” Osa muisti autosta jonkun yksityiskohdan kuten pitkän vaihdekepin tai takalasin mallin. Joku kertoi että laittoi jo nuorena isänsä autoa, joka oli aina pihalla vaikka omistaja oli pitkillä työreissuilla paljon. Että isä oli ikään kuin lähellä auton kautta. Äitini pyörittelee edelleen silmiään veljilleen jotka lähtivät polleina hänelle auton ostoon. Seuraavana päivänä kysyttäessä sitten millainen auto oli, he vastasivat ”no eipä myö paljon sitä siellä pimeässä kateltu.” Se oli pieni keväänvihreä Fiat 127 joka oli oma autoensirakkauteni. Se köhi kostealla säällä, mutta tulipalopakkasella käynnistyi kerrasta naapurien raaputtaessa autoaan. Raaputuksesta tuli mieleen taas seuraava automme Ford Escort. Pakastearkku sanoimme veljeni kanssa. Tai vakoiluato, koska paksun jään alta kurkistelimme joulujuhlaan mennessä ulos vain juuri niin suurista raaputusaukoista kuin poliisi antoi. Isääni äiti ei puolestaan ollut koskaan nähnyt niin ylpeänä kuin päivänä jolloin hän saapui tähtiperä Cortinalla pihaan. Löytäisinpä kuvan siitä.
Minulla on ollut vain yksi oma auto. Volkswagen Jetta jonka konepellissä oli maalattu harlekiini, samettiset penkit ja hieman kostean haju. Sillä me kuroimme kotikaupunkini ja opiskelukaupunkini kilometrejä parisen vuotta. Se temputteli kostealla säällä. Tiputti vauhdin kasikympistä yhtäkkiä alle puoleen nopeudesta eikä kaasun painaminen auttanut. Huusin autolle sen nolaavan minut muiden autoilijoiden silmissä ja pelkäsin myöhästyväni koulusta. Sitten se yhtäkkiä nautiskeltuaan kireästä tunnelmastani palasi takaisin norminopeuteen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se parka päätyi lopulta peltoautoksi ja sitten varaosiksi.
Yksi mieleeni jääneistä autoista oli Honda Civic. Sanoin autoa rekkarin TGR vuoksi tiikeriksi vaikkei yönsininen väri eläimellisyyteen mitenkään viitannutkaan. Tiikerin jarrut vinkuivat sen tullessa pihaan. Auto ei ollut ensirakkauteni, mutta sitä ajoi ihminen joka oli.
Koko tämä pohdinta lähti siitä kuinka Opelimme NEAn kanssa ajoimme jälleen tuota tuttua tietä Viuruniementien kautta Heinävedelle ja sieltä Varkauden ohi 5-tietä kohti Saimaan vesistöjä. Radiosta kuului tämä biisi.