Helsinki – osa 1 – Maalaiset ja kaupunkilaiset
Pidin serkkuni häissä puheen. Halusin hänen tietävän kuinka erottamattomasti lapsuuden onnellisimpiin kesämuistoihin liittyivät lomat hänen kanssaan. Minä pikkukaupungin maalaistyttö kuuntelin korvat höröllä trendikkään kaupunkilaisserkun juttuja yön tunteina, kun ei malttanut mennä nukkumaan, vaikka olimme uineet koko päivän väsyksiin asti.
Toinen bestmaneista jutteli puheestani illan hämärtyessä. Hän oli huomannut, että roolimme olivat kääntyneet. Olin muuttanut Helsinkiin, hän jäänyt kotikaupunkiinsa. Nyt hän oli se pikkukaupungin landelainen ja minä kaupunkilaisserkku. Kun minä kiiruhdan metrolle jonka liukuportaissa ohi lipuu värikäs otanta pääkaupungin asukkaita, hän hyppää autoonsa ja on samassa ajassa kaupungin toisella laidalla, moikannut joka toisen auton kuskille. Minä selaan instagramia ja muita sosiaalisen median tykitystä, hän käyttää sentään watsappia.
Maalaisuuden ja kaupunkilaisuuden käsite on pyörinyt mielessäni paljon. Ennen kuulin eron haukkumisena ja karkeana linjanvetona. Välissä lainehtii todellakin veteen piirretty viiva. Maaseudulla Helsingistä puhutaan ivaten, silti pieni kateuden vire äänessä. Helssinkiin, Isolle kirkolle, Tsadiin. Pääkaupunkiseudulla kaikki Jyväskylästä ylöspäin on ”ihan Lappia”.
Maalaisena ja kaupunkilaisena asuneena ymmärrän mistä erot johtuvat. Täällä kehän sisällä todellakin elämä on monella tapaa erilaista. Kotiseutuni Itä-Suomessa on monelle jo sitä Lappia. Täällä katse kääntyy merelle päin, matka Tallinnaan, Prahaan tai reppureissaamaan Aasiaan tuntuu lyhyemmältä matkalta kuin kotimaan vyötärölle. Elämä on hektisempää, autoille ei ole tilaa keskustan pihoilla, on enemmän mahdollisuuksia ja tekemistä että lapsia hankitaan myöhemmin. Maaseudulla puolestaan perheenperustaminen on luonnollisempaa aikaisemmin.
Olen oppinut etteivät kaikki helsinkiläiset ole stadilaisia. Ja niin pieni osa on punavuorelaisia tai eiralaisia. Suurin osa tulee lähiöistä joissa jokaisessa on oma juttunsa. Kalliossa on oma ilmapiirinsä ja siellä todellakin maksetaan pienistä ja huonokuntoisista asunnoista käsittämättömän kuuloista hintaa. Aika ja kätevyys merkitsevät joten siksi julkisten yhteyksien äärelä asuminen on luonnollista.
Kotiseudulle on ajoittain valtava ikävä. Kesällä melkein itketti, kun katsoin pellolla kulkevaa traktoria. Ajattelin, että on hienoa omata maalaisuutta, en ole ikinä vältellyt kertoa mistä olen. On rikkautta tuntea maaseudun rauhallisuus ja ymmärtää miten erilaisissa oloissa elämää on. Että on yhtä luonnollista istua mökkilaiturilla ja nähdä ympärillä järvi jonka kaikki vesi on siinä silmän äärellä, mereen en ole koskaan niin tykästynyt. Mutta on ihanaa olla uuden äärellä. Hypätä laivaan, varata festarilippu tai löytää uusia puutaloja joiden vierellä kuljeksia kuuntelemassa historiaa.
Ystäväni, pieneltä paikkakunnalta hänkin Helsinkiin muuttanut, sanoi Helsingin tietyllä tavalla sopii hänelle. On paikkoja joissa samankaltaisuus näkyy. Autioituvan maaseudun vähäpuheisuudessa ja täpötäydessä aamubussissa on samaa eristäytyneisyyttä ja jöröyttä.