Irti päästämisen vaikeudesta
ja sen muuttumisesta materiaalin paljoudeksi.
Minä olen hamstraaja. Materialisti. En ehkä pahimmasta päästä kuten Nelosen Himohamstraajissa, mutta samalla tiellä kenties. Vaatekaappini uumenissa on vaatteiden lisäksi edelleen muovipussillinen reilireissulta kertynyttä kamaa (josta on..kahdeksan vuotta), keittiön laatikostossa lehtiä joiden reseptejä käytän kun leivon joskus tulevien lasteni syntymäpäiville (ehkä jopa kymmenen vuoden sisään siis!) ja vessan kaapissa hajuvesiä joita en ole käyttänyt vuosiin, mutta jotka muistuttavat abiristeilystä tai jostakin antajastaan. Onko kyse mukavien asioiden irtipäästämisen vaikeudesta, laiskuudesta siivota vai käsityksestä että loukkaa anoppiaan syvästi jos kierrättää tavaroita joita ovat ylimääräisiä itselle?
Jälleen on kuitenkin erään mukavan asian irtipäästämisen hetki niin että se voi jäädä silti muistoina kuviksi tietokoneelle ja mieleen. Teemme äitin kanssa vuosittain kesäretken. Joku vuosi kävimme Kreikassa, pari vuotta sitten ihanassa vehreässä Fiskarsissa, viime vuonna Budapestissä ja tänä vuonna kävimme meren rannalla Naantalissa. Nyt Naantalin kartta köllöttelee sen samaisen lipaston päällä keittiössä, jonka uumenissa ne Kodin Kuvalehdet resepteineen odottavat. Aivan kuin vanhat puutalot, satamassa nautitut aamiaiset, persoonallinen Birgittalaisnunnan asuun pukeutunut opas, Villa Randalan kirsikkapiiras viinilaseineen katoaisivat mytätyn paperitollon mukana unholaan ja menettäisi merkityksensä.
Naanatali oli kyllä käymisen arvoinen kohde vaikka ajoimmekin vain pariksi päiväksi satoja kilometrejä Suomen itäiseltä puoliskolta toiselle puolelle. Yövyimme edullisessa (vaikkakin aika ankeassa muttakin siistissä ja yöllä sopivan raikkaassa) perhehotellissa, vaikkakin puolen yön aikaan saavuttuamme näyttivät tien toisella puolella Naantali Spa:n punaiset matot, liukuovet ja piano keskellä aamiaissalia väsyneen silmissä kiehtovammalta. Uuden päivän aloitimme matkailuinfosta kulkemalla kartta kourassa vanhan kaupungin läpi tutustuen putiikkeihin ja kahvitellen aina tilaisuuden sattuessa. Kaikilla vanhoilla taloilla on nimet! Matkailuinfon työntekijä suositteli meitä laskeutumaan sen jälkeen alas Rakkauden polkua josta heittäytyi näkymä alas kalliolta Kultarantaan ja lopulta takaisin satamaan. Minusta on hyvä aloittaa uuteen paikkaan tutustuminen ikäänkuin kartoittamalla alue ensin kokonaisuudessaan kävelemällä tai vaikka kiertoajelubussilla, jonka jälkeen voi aloittaa perusteellisemman tutkimisen tai palata mielenkiintoisimpiin kohteisiin. Iltapäivällä kävimme Birgitan kierroksella tutustumassa vanhaan kirkkoon (josta olimme juuri tulleet ennen kierrosta..) ja vanhaan kaupunkiin vielä tarkemmin. Opas kertoi kuinka paikalliset tarvitessaan lisää varoja kaupungille, keksivät sukankutomisen lisäksi kerätä tullimaksua, koska ”Naantalissa paistaa aina aurinko”. Ja se todellakin paistoi. Rusketusrajat näkyvät yhä.
Emmehän me jälkeenpäin aio katsella jonkin mukavan reissun matkaoppaita tai parkkikuitteja vaan nauramme pienille söpöille lahjaksi saamillemme savinunnille koska ne kekottavat pääkenossa hyllyssämme kuten minä valokuvissa, kuittailemme toisillemme matkanaikana tapahtuneen navigaattorille rähjäämisen vuoksi tai leivomme piirakkaa. Minä kerron tuttaville kuinka ihanaa oli maata Rakkaudenpolun päästä löytyneessä alas rantaan johtaneen portaikon jatkeena olevalla laiturilla ja äiti taas jostakin muusta.
Muistan kyllä kuinka keväällä tapahtuneen Irlannin matkan jälkimainingeissa keittelin kaakaota Butlerin suklaanapeista, katselin tv:stä Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan (kävimme katsomassa Oscar Wilden Ihanneaviomiehen teatterissa Dublinissa) ja dvd-laitteessa pyöri Irlantiin sijoittuva Karkausvuosi hömppäelokuva. Samalla lailla matkat jäävät mieleen ja jaksavat näin kantaa eteenpäin. Mutta sen kartan taidan heittää nyt roskiin. Minulla saattaa olla muutto edessä lähiaikoina joten luulen, että on muitakin asioita joista täytyy tehdä materiaalinen irtiotto ja kantaa mukanaan vain ne kaikista tärkeimmät.
