Jokaisella pilvellä on..

Että tämmöinen maanantai.

Olisi oikeastaan tehnyt mieli juoda pienennyslientä ja kiivetä Hopeatoffee pussiin. Painaa pää mustaa tyynyä vasten ja tuoksua salmiakilta. Ja tehdä fiftarihenkinen mekko hopeasta, mustasta ja punaisesta käärepaperista. Pussin sisältä olisi voinut maha täynnä namia katsella ulkopuolelle ja antaa sen mennä menojaan.

Tiedän sentään mikä on lankapuhelin, mutta kännykkäsukupolveen kuuluen sain silti huomata kuinka maailma oikeasti pysähtyy, kun luuri ei aukea! Viestejä joita odottaa saapuvaksi ei saa, ei pääse maksamaan laskuja, ei lähettää sähköpostia eikä edes valittaa kenellekkään huonosta kohtalosta koska puhelin kuolee. Ja sitten se DNA mies vielä niin rempeästi kertoo, että jos se on kostunut (kuten kuulema näytti) niin se on kallista korjata eikä menee takuuseen. Onneksi se luuri nyt lähti latautumaan ja on nyt kuin mitään ei olisi tapahtunut. Aivan kuin se ensimmäinen oma autoni joka kostealla teki temppunsa ja sitten oli kuin ei mitään..

Päivinä jolloin kännykkä ei käynnisty, särkee päätä ja nukkuu vapaapäivän piloille, on vaikea enää rientää kohti voittoviivaa. Muutama salakavala musiikinsävel voi kuitenkin vähän kannustaa ja saada päivä päätökseen. Pieni hiki ”maailman parhaimman diskobiisin” eli I´m so Exitedin johdattamana ja loppuvenyttely Stingin ”Fields of Gold”-kappaleen mukana. Tuo jälkimmäinen tekee ympärilleni kuplan jossa muut ihmiset näyttävät hidastuvan ulkopuolella ja minä palaan erääseen lämpimään päivään italialaiseen puistoon jolloin aurinko valaisi puiden oksista kuin sadussa. Ja vielä kun tuo muutamaksi viikoksi asumaan tullut serkkuni hyräilee ennen nukahtamistaan Erinin ”Vanha vanha sydämeni..”, ajattelen että tälläkin maanantailla oli hopeatoffeinen reunuksensa.