Kolmannen kerran kymmenen

Perjantainakin tulee aamu. Herään liian aikaisin, sillä yhtään luonnonvaloa ei löydy vaikka kiskon verhoja sivuun ja tihrustan ulos. Tuuli humisee niin kovaa väljän parvekkeen oven välistä sisään, että pelkään norsunluutornin pian kaatuvan.

Vaatekomeroni on sekaisin eikä mikään tunnu hyvältä. Järjestelijägurut sanoisivat, että se johtuu juuri siitä, että kaikki on niin sekaisin, ettei mitään löydy. Pieni positiivisuudenvire on siinä, että ilmeisesti kaikkien kaatuvien pinojen, pursuavien hamehyllyjen, silitettävien vaatteiden, korjattavien vaatteiden ja reikäisten toppien joukossa olisi helmiä jos osaisin vain järjestellä ja malttaisin..

..luopua.

Henkarit kitisevät tangolla, kun käyn toiveikkaasti läpi ainoita vaatteita jotka ovat järjestyksessä. Sininen mekko joka kiristää rintojen kohdalta – ei. Kesähameita – muista laittaa ylähyllylle, talvi tuli jo. Nahkajakku, viime kesän kaasonmekko ja silkkihousut – ei, ei ja ei. Trikoomekko jossa appelsiineja – ehkä vaikka sen kanssa sopisi saappaat, jotka eivät mahdu enää jalkaani.

Viimeisenä käsi osuu hämärässä karheaan ja tylliseen. Vedän esiin vaalean utuisen vihreän unelman. Kuin metsänkeiju keveällä runsaalla helmalla ja koruttoman kauniilla yläosalla. Kolmekymmenvuotismekkoni.

Kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen välissä olen ripotellut paljon toiveita ja haaveita jälkimmäiselle kympille. Tuolle rajapyykille jolloin todella kai on aikuinen. Ajattelin että minulla olisi tuo mekko, hiukset valtoimenaan kiharoilla ja suuret kimaltavat korvakorut. Juhlat pidettäisiin Oscar-gaalan tyyliin jonne ystäviä ja läheisiä saapuisi punaista mattoa pitkin ja taustalla soisi elokuvamusiikki. Kakkua, popcornia ja peruskoulun discojen hittikappaleita keskellä yötä. Lasikenkiä jäisi kahdellekympille, mutta paljainkin jaloin voisi lähteä seuraavalle täydelle kympille.

Kuvittelin kolmekymppiseni korvilla päässeeni opintolainasta, asuvani omassa asunnossa ja leipovani muffinsseja lasteni synttäreille nenänpää kuorrutteessa.

En voisi olla enempää toisenlaisessa tilanteessa kuin kuvittelin. Synttärit häämöttävät keskellä kauneinta pakkastalvea, enkä tiedä raaskinko juhlia kovinkaan suuresti. Tai pienesti. Enkä edes mahdu tuohon mekkoon.

Käärin metsänkeijun takaisin perimmäiseksi. Puen joustavan appelsiinimekon ja näytän mymmeliltä sotkuisessa päälaella keikkuvassa nutturassa.

Jostakin alkaa tulvia heikkoa päivänvaloa.