Leffassa – Gone Girl
Olipa ihanaa istahtaa pitkästä aikaa elokuvateatterin penkkiin. Elokuvateatterit, nuo hallimaisen tylyt paikat joissa ahtaat lipunmyyntikopit ja vakavat konemiehet odottavat. Mutta se popcornin tuoksu ja seinän takaisesta salista uhkuva jyly täyttävät käytäviä. Ehkä elämyksille pitää antaa tilaa askeettimaisesti. Elokuvan tulee itsenään tuoda katsojalle tunteita ja hetkiä ilman ympäristön tuomia ennakkovirikkeitä.
Vieressä rapisi kuiskutteli leffaseura ja rapisi MissäX-pussi. Leffassa voi syödä niitä karkkeja joita ei muulloin ostaisi. Heitin tennarit ja ristin jalat syliin. Puhelimesta äänet pois ja silmälasit nenälle. Nautiskelin jo trailereissa Draculan kanssa Transylvaniassa, puin avaruuspukua päälleni Matthew McConaugheyn kanssa ja arvelin löytäväni seuraa tutustumaan Brad Pittin Wardaddy-hahmoon vähintäänkin kotisohvalla. Ja laitoin sormet ristiin, ettei vessahätä yllättäisi seuraavan kahden ja puolen tunnin aikana. Rakkoni on varmaan kolmasosa normaalista.
Lyhyesti juonesta. Gone Girl on amerikkalaisen kirjailija Gillian Flynnin filmatisoitu teos joka sekoittaa trilleriä sekä draamaa. Aviomies huomaa vaimonsa kadonneen viidentenä hääpäivänä. Samalla kun elokuvan henkilöt miettivät mitä on tapahtunut, myös katsoja päätyy tarinoiden verkkoon joista osa näyttäisi olevan totta ja osa keksittyä. Mutta kenen keksittyä? Oman jännityksen lisää se, että vaimon katoamiseen syyllistyy median ja poliisin ennakkoarviointien mukaan aviomies ja kyseessä olisi murha.
Vaikka elokuvan ensivaikutelma onkin jännittävä mysteeri jonka aikana paljastuu miehen valheita, vaimon jättämiä viidennen vuosipäivän vihjeitä ja veriroiskeita, on kaiken alla kahden ihmisen tarina. Kuinka sokeripölyn keveistä suudelmista ja rakastumisesta tulee perässä vedettävä kivireki? Kuinka vaimo voi muuttua nalkuttajaksi, vaikkei tunnista itseään siinä roolissa? Kuinka mies voi kadota avioliitosta vaikka lupasi kaiken muun olevan taustahälyä? Ja kuinka paljon parit tukevat toisiaan niin, että saavat niistä esille parhaimmat puolet ja toisaalta kiskovat esiin pahimmat.
Jään usein jälkeeinpäin tonkimaan elokuvien aiheuttamia tuntemuksia ja käänteitä ja nitä Gone Girl jätti jälkeensä. Leffaseuran kanssa voi purkaa päällimmäisimät asiat. Näyttelijävalinnat olivat onnistuneita. Rosamund Pike on ihana ja unohdin jopa, että Ben Affleck on hömppäsankari. Vaikka Affleck on tehnyt hienoja elokuvasuorituksia vakavammissa rooleissa, ei nuoruuteni huokailua Pearl Harborin perään voi unohtaa. Tai Armageddonia. Pidin myös muista hahmoista kuten Carrie Coonista siskona ja Kim Dickensin etsivästä vaikka hetken tasapainoilin ”ärsyttävä-erinomainen” asteikolla.
Mutta se mitä tämä elokuva sai aikaan ajatuksina, jäi yksin pohdittavaksi. Elokuva oli tunnelmaltaa niin hieno, että menisin mielelläni kellumaan siihen uudestaan. Jännittävä, kaunis, yllättävä ja pidätelty. Ehkä elokuvan mahdolliset sudenkuopat jäivät huomaamatta, koska olin muuten ihastunut. Ihmiset eivät ole mustavalkoisia eikä kukaan ole yksinään vain ”hyvä” tai ”paha”. Jos joku ei kestä yhtään juonipaljastuksen poikasta, kannattaa jättää loppukappale lukematta. Jokin psykopaattisessa mielessäni saivat minut pysymään sen henkilön puolella, joka ehkä lopputekstien aikaan katsojan mielestä oli ”syyllinen”. Voisin sanoa ymmärtäneeni häntä. En sano että oikeuttaisin tekoja, mutta en kyllä täysin tyrmäisi. ”There are two sides of every story..” Eikä ainoastaan kahden henkilön puolet vaan ihmisessä itsessään on kaksi puolta.
No hieman kyllä jäin kaivelemaan trillereille tyypillisiä aukkoja jotka eivät mielestäni selvinneet elokuvassa. En kestä jos jokin selkeä asia ei selity. Vaikka kyse olisi aivan sivuseikasta. Ja ehkä joitakin irrallisia kohtauksia elokuvassa oli jotka varmaankin selittyvät kirjassa.
Tämän luen vielä kirjana. Nyt vain on muutama odottamassa pinossa ja luulen, että kirjaston lainauslistalla on hieman ruuhkaa. Mutta hyvät tarinat kestävät aikaa.