Luovuta.

Ah. Eläköön Eeva! Puhuessaan luovuttamisesta. Kovin negatiivinen sävy koko sanassa. Mutta tosiasia on, että energiaa ja aikaa meillä on rajallisesti. Kun luovuttaa jonkin asian suhteen, jotakin muuta vapautuu. Se on oman elämän kirjanpitoa taseineen.

Päätin irtisanoa salikorttini, vaikka se tuntui kuin otsassani olisi kirkunut suuri L-kirjain. Koska sinne ilmaantumisen stressi alkoi kasvaa turhan suureksi, liian paljon energiaa syöväksi. Koska kävelylenkillä alan saamaan itseni pikkuhiljaa kiinni ja kävelen Valentin Konosina alikuntoisen minäni ohi.

Samoin päätin luovuttaa opintojen suhteen. Koska tutkinnon saaminen, jonka sanelemaa työtä tahtoisin kyllä tehdä, alkoi tuntua suossa tarpomiselta, jonka tuloksena kädessäni on paperi, mutta ei sitä tärkeintä eli kokemusta.  

Sinnikkyys on hyve, mutta usein myös se mihin kompastuu. Suorittaa koska läpi harmaan kiven. Mutta tuntuupa luovuttaminen hyvältä. Myöntäminen, että ei tätä, mitä sitten?

En lupaa kuten Uuden Muusan Eeva, etten koskaan yrittäisi muuttaa elämääni. Siihen varmasti ajoittain palaan. Voin hankkia taas salikortin ja lamaantua laitteiden edessä. Tai voin löytää kaverin jonka kanssa treenaaminen on mukavaa. Tai löytää salin joka on päivärytmiini ja liikuntamakuun sopiva. Tai minusta voi tulla intohimoinen fittnesbööna (tanssikenkäni ja lenkkarini nauravat tuolla). Mutta jos se alkaa tuntua jokapäiväiseltä kamppailulta, yritän muistaa kyllä, että ”helpoin tie muutokseen on hyväksyä nykyhetki”.

Ja rautalangasta vääntäen: kun luopuu yhdestä olohuoneen nurkassa lojuneesta laatikosta, saa lisää tilaa. Siinä voi sitten joko täyttää vapautuneen nurkan uusilla jutuilla, Tai tanssia kun kerrankin mahtuu pyörähtämään.