Luxia.
Kuulin jo huhua, että tämän vuoden Lux Helsinki ei ole hyvä. Että siellä on ”vain yksi hieno teos”.
Olin menossa jo ennen kuulemaani ja aion silti mennä. Ei yhden ihmisen mielipiteen tai sillä että epäonnistumisesta kertova otsikko kerää enemmän klikkauksia kuin jokavuotinen kehuminen, kannata aikomuksiaan muuttaa.
Päivä on pidentynyt jo noin kaksikymmentä minuuttia ja hiljalleen, huomaamatta ja yhtäkkisen yllättäen se on pian venynyt täyteen mittaansa. Mutta vielä illoissa on liikaa pimeyttä, siksi kaikki valoa on tervetullutta. Kuinka valo heijastaakaan öljyläikissä sateenkaaria, lumihiutaleissa Histamiinin timantteja, sälekaihtimen raosta seinälle tiikerin juomuja. Värit näyttävät uhkeammilta ja elinvoimaisilta. Sen eläväisyyden ja ennustamattomat liikkeet kiehtovat ja itse vastavuoroisesti jähmettyy seuraamaan liikahtamattomaksi ettei tunnelma säry.
Viime vuonna kuljin Luxin valonäyttelyn valtavan massan mukana. Olin ensin ahdistua, mutta koin lopulta ihmisvirran helpottavaksi, karttaopasteeksi jonka vuoksi ei tarvinnut sormiaan palelluttaa tai puhelimen sovelluksia ladata. Puhelimeen jäikin matkasta vain yksi kuva, sillä huomasin suurimman osan laukkaavan teokselta toiselle, kaivavan kännykän esiin ja tuijottavan valoja ruudun läpi. Räps, räps, räps. Seuraava. Räps, räps. Vau, missä seuraava. Kuinka usein sitä itse upean näyn edessä jääkään sitä kuvaamaan eikä jälkeenpäin oikeasti edes katso otoksia.
Uskon että ne jotka ovat pettyneet tämän vuoden Luxiin, onko heitä nyt sitten yksi vai suurinosa jo teokset nähneistä, ovat menneet paikalle ajatuksella ”tässä minä olen, yllättäkää minut”. Suosittelen lähtemään Luxiin yksin. Etukäteen kartasta voi tarkasta mitä teoksia on luvassa, jos haluaa, sekä suurpiirteisen ympäristön minne teokset on sijoitettu. Sitten vain väkijoukon mukaan kulkeutumaan. Loppujen lopuksi, vaikka suuren edessä on aina uskomatonta, ei liikahduksen sisällä tarvitse olla suurta, että vaikuttuu.