Meikkaaminen on siirtymäriitti
Meikkaaminen on ihanan arkinen rutiini. Ripsentaivuttaja, ripsiharja, ripsiväri. Pumpulipuikkoa. Toinen silmä. Meikkivoide. Sinertävää taittavaa peitevoidetta silmän alle. Punaista häivyttävää nenänpieliin. Irtopuuteri, jota ei vieläkään osaa käyttää ilman, että se pöllyää mustaan paitaa ja lavuaarin reunoille. Poskipuna. Kulmat jos muistan. Meikinkiinnityssuihke. Huulirasvassa sen verran sävyä, että ajoittain joku kutsuu punahuuleksi.
”Meikkaaminen on minulle osa hyvää arkea. En meikkaa peittääkseni itseäni, vaan päinvastoin, ilmaistakseni itseäni. Se on minulle oma hetki itseni kanssa aamulla, niitä harvoja hetkiä vuorokaudessa, kun pystyn oikeasti unohtamaan työn ja somen.”
– Janne Naakka (naaG), Stockmann magazine
Sitä meikkaaminen arkiaamuisin on. Heräämistä. Silmäpussien painumista yön jälkeen. Meikkisienenä toimivat sormet, ne tutustuvat joka aamu kasvojen muotoihin, tunnustelevat sen uomia ja poskipäiden huippuja. Aivan kuin iho vastaanottaisi hellyyttä minkä tahansa kosketuksen kautta mielellään. Meikatessa sama järjestys toteutuu aamusta toiseen, on helpompaa toimia meikkipussilla kuin vaatekaapilla. Ei ihme että moni menestynyt ihminen minimoi vaatekaappinsa valinnat.
Meikkaamisen matka lähtee lapsuudesta ja sen kulkeminen kuuluu osaksi itseä. Yves Rocherin purnukat, joiden omistamisen jännittävyys oli nimenomaan niiden hallussapidossa, ei käytössä. Karkilta tuoksuvia huulirasvoja, discoglitteriä ja vihreää hohdeluomiväriä tilaajalahjana. Aivan ensimmäinen käsiini saatu meikkituotteen, huulipunan, käytin värikynän tavoin televisioruutuun, johon se rasvaisuutensa vuoksi vain levittäytyi yhä enemmän, kun yritti hätäisenä pyyhkiä.
Oli onni, että perhetuttavamme talouteen kuului kolme poikaa, joten minä sain naistenlehden välistä löytyneen tytöille tarkoitetun opaslehtisen. Rintaliivien ostosta, kuukautissiteistä ja ensimmäisestä meikkikokeiluista kertovan vihkosen selasin läpi monta kertaa. Olen varma, että se on yhä olemassa. Kannessa kaksi tyttöä, toisella oranssi mekko ja punertavat sivuponnarit, toisella sininen mekko ja krepattu tukka. Jo silloin mieleeni jäi oppi, joka on seurannut tähän päivään asti.
”Meikkaaminen on hyvien puolien korostamista ja vähemmän edustavien häivyttämistä”.
Hiipivän teini-iän nolot merkit piilotettiin liian paksun puikkopeitevoiteen alle ja pakkeloitiin kivipuuterilla. Parhaan ystävän liian paksuksi ehostettuja kulmakarvoja hinkattiin välitunnilla yhteisvoimin koulun vessan koviin käsipapereihin. Kaulalla ja takinkauluksessa erottuivat hieman liian oranssiin häivähtävät meikkivoiteet. Naapurintytön kanssa ostimme samanlaista huulipunaa, joka mainoksen mukaan heijasti valoa kuin veden pinta.
Ehkä matka Yves Rocherin purtiloilta, Maybellinen Wet n Wild huulipunista, Oriflamen duoluomiväreistä tämän päivän vakiintuneeseen meikkipussin kokoon on opettanut jotakin, tai sitten ei. Ainakin meikkaaminen on siirtymävaihe. Lapsuudesta aikuisuuteen, peiton alta työpäivään, collegehousuista pikkumustaan ja saunaillasta tanssilattialle. Parhaimmillaan meikkaaminen on välittämistä omasta itsestään.
”Suzannella kesti aina kauan laittautua valmiiksi, vaikka se vaati enemmän aikaa kuin toimia – hän oleutui hitaasti omaksi itsekseen.”
– Emma Cline, Tytöt