Mielikuvitusystävä

Yökylään tullut vieras kertoi pikkulapsiarjestaan. Siitä kuinka hänen esikoisellaan on mielikuvituskaveri, jonka tämä esitteli äidilleen, kutsui nimeltä ja jonka kanssa jutteli leikkien tohinassa. Ystäväni nauroi kertoessaan ja sanoinkin, että sehän on ihan normaalia. Olin lukenut joskus artikkelin, jonka mukaan lapset joilla on mielikuvitusystävä, oppivat kommunikoimaan paremmin.

Minulla oli lapsena kaksi mielikuvitusystävää (en usko, että tämä on kaksinkertaistanut kommunikaatiokykyjäni, toinen hahmo nimittäin muistutti ulkomuodoltaan vaaleaa emoji kakkaa). Oli punalettinen Dorothy (lausutaan Do-ra-thi tai jopa Do-ra-ti ilman hoota) jolla oli surullisen ystävälliset kasvot ja vihreä mekko. Hän astui maailmaani suoraan CandyCandy -animaatiosta. Toinen ystävä oli pilveä tai hattaraa muistuttava epämääräinen olento, jolla oli silmälasit, hiustupsu otsalla ja jonka nimesin Antsuksi. Tai hän oikeastaan vain esitteli itsensä, en varsinaisesti keksinyt nimeä. He olivat kanssani joko yhdessä, tai sitten vain Dorothy oli.  

Jos aikuisella olisi mielikuvitusystävä, saisi katseita jotka kertoisivat ”hullu”. On olemassa tiukka maaginen raja, jota ennen on hellyyttävää, normaalia, jopa suotavaa, että puhuu itsekseen leikkiessään. Rajan jälkeen on hullu, eikä kiinni ”oikeassa” elämässä.  

Kuvitellapa täydellinen ystävä. Sellainen, joka innostuisi nousemaan museoratikkaan aurinkoisena päivänä tai valitsemaan alennusmyynneistä hulluimmat korvikset, jotka löytyvät. Joka kuuntelee, auttaa etsimään ratkaisuja ja vastauksia sekä leffaan mennessä ehdottaa Ben & Jerrysin ostoa, molemmille omaa purkkia. Ja joka jaksaa elokuvan jälkeen keskustella juonenkäänteistä, tunnelmasta ja hahmoista.

Joka ylipäätään jaksaisi pohtia yhdessä syvempiäkin aiheita kuten Priden aiheuttamia keskusteluja tai kolmikymppisyyden pysähtymisiä. Joka jakaisi elämästään niitä kipeitä tai haastavia asioita, jotka saisivat minut tuntemaan, että tuo uskomaton tyyppi, joka haluaa olla seurassani, on ihan yhtä tavallinen ongelmineen ja mutkikkaine elämänkäänteineen kuin itsekin. Joka lähtee lenkkiseuraksi ja joka olisi samaa vaatekokoa niin, että voisi lahjoittaa virheostojaan minun kaappiini, ja toisinpäin.

Joskus sitä toivoisi, että voisi etsiä tarvitsemaansa ystävää lehti-ilmoituksella ”Haetaan”. Haaste on, että sellainen ystävä, joka on aivan kuin minä, taitaa löytyä vain peilistä (ihanaa, jollain muullakin naama kiiltää, tukka on yhtä aikaa harottava ja lättänä ja juuri puhtaana ylle vedetyllä paidalla on jotakin rinnuksilla).

 Joskus itse onkin itselleen sitä kaikkein parasta seuraa. Ja toisaalta, jos olisi toinen täsmälleen samanlainen ihminen vieressä ystävänä, oppisiko koskaan mitään. Pyörisikö samoissa ajatuksissa ja keräisi omat mielipiteensä aivan omaan maailmaansa erilleen muiden ihmisten mielipiteistä. Ymmärtäisikö uusia näkökulmia?

Onko lapsuuden mielikuvitusystävien rooli oppia keskustelemaan itsensä kanssa niin, että voi seuraavaksi oppia keskustelemaan myös toisten ihmisten kanssa.