Kurkistin sisään elokuvateatteriin. Näytöksen alkuun oli vielä lähes puolitoista tuntia aikaa ja tunnelma uinui. Rauhallisena taustalla soi elokuvan teeman mukaisesti sen soundtrack. Tiskin takana käsivarteensa nojasi vaaleahiuksinen postilakkiin asustautunut lipunmyyjä. Astelimme sisään ihastellen paikkaa, mutta hän ei millään tavoin osoittanut, että olisi huomannut meitä. Kuin olisi astellut menneeseen aikaan näkymättömänä. Pistin merkille, että olisin voinut olla itse valikoimassa leffaeväsvalikoimaa joka hyllyillä odotteli. Amerikanpastilleja, sirkusaakkosia, lakuja, RioColaa ja salmiakkitikkareita.

Jokainen elokuvateatterissa käyty kerta vahvistaa ihastumista ja rakkautta eläviin kuviin. Suoratoistopalvelut ovat mahdollistaneet elokuvien katselun uusissa ympäristöissä ja ovat oikeastaan tehneet lopulta hyvää teattereiden nostalgialle ja elämyksen uudelle tasolle nostossa. Mikään kotona koettu katselukerta ei tule koskaan korvaamaan sitä kokemusta joka alkaa popcornintuoksuisesta autenttisesta odotustilasta, herkkujen valikoimisesta ja oman paikan etsimisestä. Pienestä tuskan hetkestä kun teatterin pisin istuu juuri sinun eteesi. 

Espoo on itselle täysin tuntematonta aluetta joten Kino Tapiola ilmestyy esiin kuin puskista. Laatikkomaisen rakennuksen päällä neon-kyltti, pihalla riisipaperivaloja ja sisällä juuri sellaiset kovan pehmeät ja liukkaan näköiset penkit, kuin mitä teatteriin kuvitteleekin. Penkit jotka hetken aikaa näyttivät Finnkinon tilojen rinnalla elähtäneiltä ja jotka malttoivat odottaa vuosien kulumista kunnes nousivat jälleen suosioon ja siirtyvät vintageliikkeistä kohtalaisin summin uusien peppujen istuttavaksi. Teatterin sivuilta luin sen mitä aavistelinkin, että Kino Tapiola on yksi alkuperäisessä, kulttuurisuojellussa asussaan toimiva vanhan ajan teatteri. Konehuoneen uumenissa kuitenkin mennään viimeisimmän teknologian mukaan.

Reilu tunnin päästä jono ulottui ulos asti. Bongaan ihastuttavaan kukkamekkoon pukeutuneen naisen hellahatussaan ja yhdellä tytöllä samankaltaiset tennarit kuin Babylla pian valkokankaalla. Kuinkahan monesti vaalea nainen on kuullut elokuvan tunnuskappaleen Time of my Lifen puolentoista tunnin aikana. Lipuissa ei ole istumapaikkoja, aivan kuten kotikunnassakin olen tottunut, ja saman tien kun ovet saliin aukeavat, aulan täyttäneet ihmiset rientävät valitsemaan paikkoja. Vaikka ei hyvistä paikoista taistella tarvitse, ei Dirty Dancing näytä olevan kansainvaellus vaikka meitä onkin monta nostalgiannälkäistä paikalla. Ehkä sormet eivät riitä laskemaan monestiko tämä elokuva on nähty, tekstejä ei tarvitse enää lukea ja tietyt kohdat naurattavat kerta toisensa jälkeen. Ja samoissa kohdissa toistamme tietyt lauseet. Kuin nekin olisi tekstitetty elokuvaan. 35 mm filmi tarkoittaa, että kankaalle heijastuu myös rätinänkaltaista kohinakuvaa, mutta se ei häiritse. Oikeastaan nautin jälleen siitä, että filmin oikeassa reunassa välähtää ajoittain tuttu läikkä, kuten silloin kun olin itse lipunmyyjä ja elokuvat tulivat filmikeloina teattereihin.