Jos olette nähneet Prinsessapäiväkirjat elokuvan (tai käyneet ravintolassa, jolla on Michelin tähtiä ovessa, ruoka-annokset näyttävät taiteelta ja maistat komponentteja joita että tiennyt syötäväksi) tiedät mikä on suuta raikastavan annoksen tarkoitus. Ihanan Anne Hathawayn tähdittämässä Prinsessapäiväkirjoissa koheltava kruununperijä vetää jääkylmää päärynäannosta suun täyteen, koska ei ymmärrä annoksen tarkoituksena olevan vain suun raikastaminen tai puhdistaminen seuraavaa annosta varten.

Joskus mielikin tarvitsee raikastamista seuraavaa satsia varten. Ajoittain lukemisen himo ja rytmi pääsee sellaiseen vauhtiin, että siitä tulee samanlainen reaktio kuin sipsipussiin hakeutuvan käden liikkeestä. Sivujen kääntämisestä tulee salilla suoritettavien kyykkyjen kaltainen toisto. Tarinat ja teokset imevät voimia eri tavoin ja osa vie mukanaan niin, että yhden kirjan viimeisen sivun ja uuden teoksen esipuheen välissä ei ehdi tasaantua. Jää vielä ikäänkuin edelliseen kirjaan kiinni kuin ikimuistoiseen lomamatkaan, vaikka lentokone on jo laskeutunut, mutta matkalaukku on vielä purkamatta.

Nähtyäni elokuvissa Reese Witherspoonin tähdittämän ja tuottaman Wildin (Villi vaellus), eivät päähenkilö Cherylin mustuneet varpaankynnet ja Simon & Garfunkelin biisi jättäneet minua rauhaan. Tein pienen puikkauksen rautatieaseman pokkaripuotiin, ostin Snapplea ja vedin kuvitteelliset vaelluskengät jalkoihini. Wild on tositapahtumista kertova kirja jossa etsitään itseä maailmassa ”joka on 60 senttimetriä leveä ja 4 286 kilometriä pitkä” eli Pohjois-Amerikan vaellusreitillä nimeltä Pacific Crest Trail. Päähenkilö Cherylin rinkka tuntuu kuvastavan massiivisuudessan hänen kantamiaan vastoinkäymisiä ja noviisina vaeltajana todellisuus iskee vastaan jo ensimmäisinä päivinä. Lattea kuvaus, kliseiseltä kuulostava juoni, mutta silti kiehtova ja intensiivinen. Voimakas ja rohkea. Suosittelen sekä kirjaa että elokuvaa, yhdessä tai erikseen. Voimakkaan naisen kertoma tarina ja luultavasti kolahtaakin juuri naisiin, vaikka elokuvan on kyllä ohjannut palkitun (ja loistavan) Dallas Buyers Clubin ohjaaja.

Hyökkäsin heti Sheryl Strayedin jälkeen Diane Setterfieldin Kolmanteentoista kertomukseen. Ja niin kävi tämä ilmiö, jolloin edellinen tarina on käsitelty, mutta sen tunnelma on vielä liian vahvana. Uusi kirja alkoi ryöpyttää niin paljon maagista maailmaansa että se tuntui tukahduttavalta. Siksi voi kaivaa salaisen paheen esiin, raikastavan annoksen.

Lällärit. Niillä nimillä Robertsin kirjoja kutsuisin. Minulla on niitä iso laatikko kotikotona. Niitä pehmeitä kioskipokkareita, joissa on komeita lihaksikkaita miehiä, kuvankauniita naisia ja ainainen ongelma intohimon tiellä. Luin niitä niputtain nuorempana ja söin mikrossa lämmitettyjä juustovoileipiä. Sitten ne töksähtivät ja kyllästyttivät. Naisista tuli idioottimaisia hempukoita ja miehistä ennelta-arvattavia machoja. Tai sitten kasvoin ensimmäisiin elämänkipuihin ja ymmärsin oikeasti kuinka kaukana lälläreiden ”todellisuus” on.

Mutta joskus mielentyhjentävänä operaationa ne ovat alkaneet maistuvat jälleen. Vaikka minusta onkin outoa, että kirjan henkilöt voivat käydä keskustelua:

”Olen tutkinut tuskin puolta miljoonaa kuvaa. Prinsessatyyliä sen olla pitää. Kilometrikaupalla helmaa. Luultavasti olkapäät paljastava miehusta, ehkä sydämenmuotoinen pääntie, jotta upeat rintani pääsevät oikeuksiinsa.”
”Totta, ne ovat upeat”, Mac myönsi.

Ehkä minulla on myös havaittavaissa pientä ”koska opiskelen kirjallisuutta ja kirjoittamista, minun täytyy lukea korkeammin arvostettua kirjallisuutta”. En kantaisi Robertsia mukanani lähiopetustunneille, mutta toisaalta en kieltäisi lukevani niitä ajoittain. Jokaiselle kirjalle, tekstille ja tyylille on aikansa, paikkansa ja lukijansa. Ei ole kyse siitä, että toinen kirja olisi oikeanlaista ja toinen vääränlaista. Ehkä kysymys on ennemmin siitä, että jotkut teokset (kuten nyt Roberts esimerkkinä) ovat niitä joita lukee vain tarinan vuoksi ja sitten on niitä, joita lukee tekstin ja itse kirjallisuuden vuoksi. Kun nämä kaksi asiaa kohtaavat, niistä syntyy helmiä.

Nyt siis edellisen suuren annoksen jälkeen pieni mielenpuhdistus jotta olen valmis uuteen pääruokaan. Luulen että seuraava voi olla helmi.