Caamean Cameen Cauneus

Jos saisimme kurkistaa korurasiaasi, mitä se kertoisi sinusta?

Vuosien kerrostumia kun suklaamunien muovikorut, rippiristit, perintökalleudet ja syntymäpäivälahjaksi saadut Kalevala korut asettuvat paikoilleen. Jotkut korut kertovat niiden antajasta, toiset ovat rahallisesti arvottomia, mutta kantajalleen kalleuksia.

20150509_191043.jpg

Laitan harvoin koruja kiertoon mutten haali niitä enää samaa tahtia kuin joskus. Sitä muuttuu ajan kuluessa ronkelimmaksi tai sitten oma maku tiivistyy selkeämmäksi. Eivät ne korut yhteen lippaaseen tai edes pieneen arkkuun mahdu. Kotikaupungissani on vieläkin vanhassa Tiimarin korurasiassa koruja, joista voisi koota kokonaisen elämän. Muovisia tutteja ja höyhenkaulakoruja jotka olivat niin ”in” käydessäni ala-astetta. Keräilin tuolloin mitä erikoisempia korvakoruja ja omistan ainakin Eiffel-tornit, hopeiset korkokengät, puiset kalat, papukaijat, yksinäisen dinosauruksen ja lukuisia jollakin tavalla kimaltavia tai säihkyviä pareja.

Osittain jo reunasta repsottavasti rasiasta löytyvät myös pieniä käsinpunottuja mustikkakoruja muistuttava korvikset. Niistä tulee aina mieleen eräs muisto. Istumme kaverini luona risti-istunnassa heidän keittiötasollaan, kahvipannu on täynnä teetä ja syömme keskellämme olevaa pistaasikulhoa tyhjäksi. Kotimatkalle kaverini laittoi koreihin yhdet pistaasit. Tuo kotimatka taisi olla hurja kahden asunnon väli, koska asuimme samassa pihapiirissä. Siinä rivitalossa joka kaikessa ankeudessaan on ehkä vahvimmin sidoksissa lapsuuteeni. Sen näkeminen maantasalle purettuna aiheutti rajun ja yllättävän itkukohtauksen vuosia myöhemmin.

20150509_191104.jpg

Koruja annetaan lahjaksi ja elämän merkkipaalujen muistoiksi. Työpaikkamme jättävä toveri sai lahjaksi kevyen hopeisen riipuksen joka sopi hänen sporttiseen olemukseensa. Hänelle se luultavasti tulee merkitsemään niitä vuosia nyt taakse jättämässä työpaikassaan ja samalla rohkeutta siirtyä eteenpäin.

Tuolloin naisporukan yllä pulputti keskustelu koruista. Joku muisteli saaneensa huomenlahjaksi Camee korut joista hän oli ollut niin järkyttynyt. Lahjan antanut mies tosin oli tiennyt hänen makunsa niin hyvin, että oli antanut ne vitsinä (korut sai palauttaa, koska korukauppias oli tuttava) ja todelliset ja miellyttävämmät korut olivat korvanneet ensijärkytyksen. Muut nyökyttelivät Cameen kaameudelle ja olivat yhdessä kuorossa samaa mieltä siitä kuinka vanhahtava Camee on.

20150509_191034.jpg

Minä olin eri mieltä. Camee on mielestäni kaunis. Se mitä yksi sukupolvi kammoksuu, seuraava rakastaa. Ehkä kuulun siihen seuraavan sukupolveen joka pitää mummolta saamaansa Cameeta aarteena. Juttelin luotettavan ystäväni W. Iki Pedian kanssa Cameesta (tai Kamee kuten hän lausui). Melko vähään jäivät hänen tietonsa. Jo neljännellä vuosisadalla Babyloniassa olisi Cameita valmistettu ja 1500- ja 1700-luvuilla sen suosio nousi kukoistukseensa. Naiselliset ja klassiset naisreliefit vain vetävät puoleensa.

Riipuksen ja kahden Thaimaasta ostaneeni rihkarintarossin lisäksi joku päivä vielä pidän sormessani Camee sormusta. Sen ei tarvitse olla upouusi vaan sillä voisi olla vuosiakin takana. Ei haittaisi vaikka sisällä lukisi jonkun ehkä elämän onnellisimman päivän merkinnät. Ehkä sitten seuraavan elämäni etapin kohdalla.

20150509_191227.jpg

 

Puheenaiheet Höpsöä Syvällistä Trendit

Mielenraikastus nimeltä Roberts

Jos olette nähneet Prinsessapäiväkirjat elokuvan (tai käyneet ravintolassa, jolla on Michelin tähtiä ovessa, ruoka-annokset näyttävät taiteelta ja maistat komponentteja joita että tiennyt syötäväksi) tiedät mikä on suuta raikastavan annoksen tarkoitus. Ihanan Anne Hathawayn tähdittämässä Prinsessapäiväkirjoissa koheltava kruununperijä vetää jääkylmää päärynäannosta suun täyteen, koska ei ymmärrä annoksen tarkoituksena olevan vain suun raikastaminen tai puhdistaminen seuraavaa annosta varten.

Joskus mielikin tarvitsee raikastamista seuraavaa satsia varten. Ajoittain lukemisen himo ja rytmi pääsee sellaiseen vauhtiin, että siitä tulee samanlainen reaktio kuin sipsipussiin hakeutuvan käden liikkeestä. Sivujen kääntämisestä tulee salilla suoritettavien kyykkyjen kaltainen toisto. Tarinat ja teokset imevät voimia eri tavoin ja osa vie mukanaan niin, että yhden kirjan viimeisen sivun ja uuden teoksen esipuheen välissä ei ehdi tasaantua. Jää vielä ikäänkuin edelliseen kirjaan kiinni kuin ikimuistoiseen lomamatkaan, vaikka lentokone on jo laskeutunut, mutta matkalaukku on vielä purkamatta.

Nähtyäni elokuvissa Reese Witherspoonin tähdittämän ja tuottaman Wildin (Villi vaellus), eivät päähenkilö Cherylin mustuneet varpaankynnet ja Simon & Garfunkelin biisi jättäneet minua rauhaan. Tein pienen puikkauksen rautatieaseman pokkaripuotiin, ostin Snapplea ja vedin kuvitteelliset vaelluskengät jalkoihini. Wild on tositapahtumista kertova kirja jossa etsitään itseä maailmassa ”joka on 60 senttimetriä leveä ja 4 286 kilometriä pitkä” eli Pohjois-Amerikan vaellusreitillä nimeltä Pacific Crest Trail. Päähenkilö Cherylin rinkka tuntuu kuvastavan massiivisuudessan hänen kantamiaan vastoinkäymisiä ja noviisina vaeltajana todellisuus iskee vastaan jo ensimmäisinä päivinä. Lattea kuvaus, kliseiseltä kuulostava juoni, mutta silti kiehtova ja intensiivinen. Voimakas ja rohkea. Suosittelen sekä kirjaa että elokuvaa, yhdessä tai erikseen. Voimakkaan naisen kertoma tarina ja luultavasti kolahtaakin juuri naisiin, vaikka elokuvan on kyllä ohjannut palkitun (ja loistavan) Dallas Buyers Clubin ohjaaja.

Hyökkäsin heti Sheryl Strayedin jälkeen Diane Setterfieldin Kolmanteentoista kertomukseen. Ja niin kävi tämä ilmiö, jolloin edellinen tarina on käsitelty, mutta sen tunnelma on vielä liian vahvana. Uusi kirja alkoi ryöpyttää niin paljon maagista maailmaansa että se tuntui tukahduttavalta. Siksi voi kaivaa salaisen paheen esiin, raikastavan annoksen.

20150509_183130.jpg

Lällärit. Niillä nimillä Robertsin kirjoja kutsuisin. Minulla on niitä iso laatikko kotikotona. Niitä pehmeitä kioskipokkareita, joissa on komeita lihaksikkaita miehiä, kuvankauniita naisia ja ainainen ongelma intohimon tiellä. Luin niitä niputtain nuorempana ja söin mikrossa lämmitettyjä juustovoileipiä. Sitten ne töksähtivät ja kyllästyttivät. Naisista tuli idioottimaisia hempukoita ja miehistä ennelta-arvattavia machoja. Tai sitten kasvoin ensimmäisiin elämänkipuihin ja ymmärsin oikeasti kuinka kaukana lälläreiden ”todellisuus” on.

Mutta joskus mielentyhjentävänä operaationa ne ovat alkaneet maistuvat jälleen. Vaikka minusta onkin outoa, että kirjan henkilöt voivat käydä keskustelua:

”Olen tutkinut tuskin puolta miljoonaa kuvaa. Prinsessatyyliä sen olla pitää. Kilometrikaupalla helmaa. Luultavasti olkapäät paljastava miehusta, ehkä sydämenmuotoinen pääntie, jotta upeat rintani pääsevät oikeuksiinsa.”
”Totta, ne ovat upeat”, Mac myönsi.

Ehkä minulla on myös havaittavaissa pientä ”koska opiskelen kirjallisuutta ja kirjoittamista, minun täytyy lukea korkeammin arvostettua kirjallisuutta”. En kantaisi Robertsia mukanani lähiopetustunneille, mutta toisaalta en kieltäisi lukevani niitä ajoittain. Jokaiselle kirjalle, tekstille ja tyylille on aikansa, paikkansa ja lukijansa. Ei ole kyse siitä, että toinen kirja olisi oikeanlaista ja toinen vääränlaista. Ehkä kysymys on ennemmin siitä, että jotkut teokset (kuten nyt Roberts esimerkkinä) ovat niitä joita lukee vain tarinan vuoksi ja sitten on niitä, joita lukee tekstin ja itse kirjallisuuden vuoksi. Kun nämä kaksi asiaa kohtaavat, niistä syntyy helmiä.

Nyt siis edellisen suuren annoksen jälkeen pieni mielenpuhdistus jotta olen valmis uuteen pääruokaan. Luulen että seuraava voi olla helmi.

Kulttuuri Kirjat Leffat ja sarjat