Harmaassakin unessa on talo.

Se on helmenharmaa, kaksikerroksinen puurakennus, ja sitä ympäröivät kuurasta kimaltavat koivut.

On pilveilevä, kostea päivä, ja siinä unessa hän on aikuinen.

Hän on astumassa taloon tummanharmaa, sateesta märkä viitta harteillaan.

Mutta hän pysähtyykin ovelle, sillä ikkunalaudalla istuu kaksi harmaata, posliinista villakoiraa.

Kaste pisaroi hänen viiksissään; tässä lapsenunessa hänellä on lempeästi harmaantuvat viikset.

Hän ei koskaan ehdi astua sisälle taloon, sillä tämä himmeää helmiäistä hehkuva uni on surusta, kirkkaudesta ja huomisesta kudottu ulkoilmauni.

                                                                                                                                                      -Pirkko Saisio, Pienin yhteinen jaettava

Tätä postausta on saanut odottaa. Kaikki on niin harmaata. Viikonloppuna satanut valo imeytyy vähitellen viemäriin ja jäljellä on jälleen harmaus. En saa onnettomilla kuvaustaidoillani ja puhelimellani sellaista tulosta, joka ei näyttäisi vain harmaalta.

Kuulin joskus tarinan (joka on tosi) brasilialaisesta miehestä joka matkusti Suomeen. Tottakai kaikki ajattelevat, että tuolta värien ja sambakarnevaalien maasta on masentavaa tulla keskelle ”tätä”. Värittömyyttä. Mutta brasiliainen mies oli ihmeissään ja sanoi ”En ole koskaan nähnyt näin paljon harmaan eri värejä. Upeaa.”

Olen harmissani lumen puutteesta kuten moni muukin. On ikävää, masentavaa ja joulutunnelman karkottavaa katsoa ulos vetenä juoksevaan sohjoon. Jos yrittäisi ajatella sitä brasilialaista miestä. Ja olla vähän vähemmän miettimättä mitä ei ole (lunta!!). Ja vähän enemmän sitä mitä on (oo mitä sävyjä..luonnon Fifty Shades of Grey).

Aivan kuin ulkonakin olisi heti aavistuksen kirkkaampaa. Ja mielessä.