Yöpöydällä Viivamaalari
Kurssitoveri ylisti Viivamaalaria. Hän sukelteli sormillaan etuhiuksiinsa niin että ne nousivat pystyyn ja päätyi lopulta kuvailemaan kirjaa, että ”no, siinä maalataan viivaa.” Kiinnostus heräsi ja raapustin nimen muistiin vihkon reunaan.
Viivamaalari on ristiinalaisen Anne Leinosen kirja. Tuntui mukavalta, että kirja on syntynyt ihan tuossa naapurissa. Se toi kirjailijan jotenkin lähemmäksi tavallista ihmistä. Kirjan päähenkilön päivä alkaa kummallisesti. Kotipihan vaahtera on kadonnut ja joku nainen sutii valkoisen viivan pihan poikki. Päähenkilö jatkaa kuitenkin päiväänsä kuten oli suunnitellut. Työresurssitoimisto on arponut hänelle käsitetaitelijan työn ja apurahan. Tuore taiteilija ei oikein tiedä mistä aloittaisi työnsä joten hän päättää lähteä seuraamaan naista, joka jakaa kaupunkia kahtia viivallaan.
Kuulostaako ehkä hieman utopistiselta juonelta? Kuvaus ei varmaankaan ollut sen parempi kuin että ”siinä maalataan viivaa”. En varmaankaan olisi tarttunut tähän kirjastossa tai kantanut sitä ainakaan kotiin ellen olisi saanut suosituksia. Alan vähitellen ymmärtää senkin, että mukaansatempaamattomat kirjat voi jättää kesken, vaikka ensimmäisessä kappaleessa. Niin paljon kirjoja, niin vähän aikaa, joten miksi taistella sellaisen läpi jos on parempaa tiedossa?
Mutta tämä maagiseksi takakannessa kuvattu romaani alkaa lämmetä pikkuhiljaa. Liian hitaasti mielestäni, meinaan jo luovuttaa, mutta haluan tietää miksi tukkansa pystyyn sukinut kurssitoveri oli ihan fiiliksissä. Viivamaalarin maailmaan alkaa päästä, kun hyväksyy että se on outo, ehkä kantaaottava ja tulevaisuutta maalaileva (olipas osuvasti sanottu). Mutta ei kuitenkaan futuristinen. Vai onko? Ajatukset tekstissä saavat minut hymähtelemään, pidän sen oivalluksista
”Minun on lähdettävä. Se on sitä samaa levottomuutta, joka saa kollikissan venyttämään reittejään yhä kauemmas ja kauemmas, kunnes se ei enää tule yöksi kotiin. Tai kun keväisin miehet jäävät ryyppyreissuilleen ja soittavat kotiin vasta viikkojen kuluttua, tietämättä miksi he ovat jäänet lietsuun.”
Rinnakkaistodellisuus tuli myös sanana mieleen kesken lukemisen. Jos sanoisin että kirjassa on kannanottoa niin mihin asiaan? Ihmisen mitättömyyteen maailmankaikkeudessa vai tapaan selviytyä? Jos se maalailee tulevaisuuden kuvaa niin millä logiikalla? Jos se on tulevaisuuskuva niin miksi he silti muistavat Juhla Mokka mainokset, mutta jäätelöä ei ole enää saatavilla? Annako ohjat kertojalle täysin vai yritänkö järkeillä? Arkisuus ja outous aiheuttavat mukavaa ristiriitaa ja kontrastia.
Joka tapauksessa olen nyt ihan kahdenkymmenen sivun päästä lopusta. Langat ja vihjeet ovat kietoutuneet toisiinsa. Koska päähenkilö itse on ehdollistunut rooliinsa ja tarkkailee maailmaa kyselemättä kauheasti, en lukijanakaan ihmetellyt viivanmaalaajaan tarkoitusta, vihjeitä tai systeemiä ennen kuin palaset alkoivat jotenkin yhdistyä. Mutta en silti osaa sanoa odotanko loppuratkaisua mitenkään hillittömästi. Opin kuitenkin uuden sanan kun selailin arvioita kirjasta. Dystopia. Joku päivä käytän tällaisia hienoja sanoja tietäen mitä ne tarkoittavat ja kuulostan asiantuntevalta.
