Tämä tekstin otsikkona olisi voinut käyttää myös Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmatta osaa. ”Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät”.

Minä en koskaan halajanut Helsinkiin (”halajaa” on ihan oikea verbi, ainakin itä-suomalaiselle). Ajattelin sen olevan vaihtoehto vain jos siellä olisi koulu tai työpaikka jonne ehdottomasti haluaisin ja pääsisin. Ajattelin asuvani Itä-Suomessa lähellä sukulaisia ja kotiseutua, vaikka en pitänyt mahdollisena jäädä kotikaupunkiin. Tärkeydestään huolimatta se on pieni, mahdollisuudet ovat luonnollisesti suppeammat.

Ja täällä sitä ollaan. Tulin koska tilanne vain meni niin, tuli mahdollisuusrako paeta vanhasta ja muuttaa jotakin. Ja puoliso oli mennyt edeltä ihan vain muutamaksi kuukaudeksi. Sitten vielä muutamaksi. Ja sitten taas kerran muutamaksi. Unohti kertoakin välillä, että sai taas pätkän jatkaa. Lopulta ajattelin, että nyt pitää tapahtua jotakin joten lähdin perässä. Kuulin Edelmannin laulavan ”..kun Porvoonkadun pysäkille jäät..”. En tiennyt mistä kappale kertoi, mutta tuo rivi muuttui todeksi.

Jos lähdet matkaan, olet ottanut lähtijän roolin pysyvästi. Lähdet myös jatkossa, takaisinpäin. Tai edestakaisin. Ne jotka jäävät, odottavat aina että lähtijät tulevat moikkaamaan, tervehtimään ja vierailemaan. Lähtijät käyttävät paljon enemmän aikaa lähtemiseen, matkustamiseen ja saapumiseen, kuin ne jotka jäivät paikalleen. He odottavat sormi kahvinkeittimen napilla, kun kestää. Mikä oikeus on niillä, jotka jäävät, pysyä paikallaan.

Aika alkaa näyttäytyä elämässä yhä suuremmalla volyymillä. Että se kuluu, että sitä on niin maltillisesti. Olen itsekkään väsynyt ajoittain siihen, että saavun aina paikalle. Siitä tulee ajoittain olo, että minä saavun muita varten. Mikseivät tule välillä minua varten, minun luokse. Ei se ole sitä, että läheiset, ystävät ja kummilapset eivät olisi tärkeitä vaan sitä että ymmärtävätkö ihmiset, että sen kuuden tunnin ajan jonka käyttää suuntaansa pakkaamiseen ja matkustukseen, muilla on aikaa lajitella erilleen joutuneita sukkia ja käydä kaupassa. Että odottaminen tuntuu odottamiselta, koska heillä on aikaa siihen. Minä toivoisin välillä, että olisi aikaa ”ihan vain omille jutuille” jotka saattavat olla tyhjänpäiväistä nyhertämistä, ajatuksien tiivistämistä kolmeen riviin tekstiä tai parvekkeella lojuvan kirppiskassin viemistä kierrätykseen.

Sitä kokee sitten omantunnon tuskaa siitä, että on vain halunnut jäädä kotiin tekemään ”ei mitään erityistä”. Joten. Kaikkia teitä ihmisiä, ajattelen ja kaipaan. Olisi niin mukava nähdä ja viettää enemmän aikaa. Mutta jos olen yhtä tärkeä, on teidänkin aika joskus lähteä, edes kylään.

Pidin serkkuni häissä puheen. Halusin hänen tietävän kuinka erottamattomasti lapsuuden onnellisimpiin kesämuistoihin liittyivät lomat hänen kanssaan. Minä pikkukaupungin maalaistyttö kuuntelin korvat höröllä trendikkään kaupunkilaisserkun juttuja yön tunteina, kun ei malttanut mennä nukkumaan, vaikka olimme uineet koko päivän väsyksiin asti.

Toinen bestmaneista jutteli puheestani illan hämärtyessä. Hän oli huomannut, että roolimme olivat kääntyneet. Olin muuttanut Helsinkiin, hän jäänyt kotikaupunkiinsa. Nyt hän oli se pikkukaupungin landelainen ja minä kaupunkilaisserkku. Kun minä kiiruhdan metrolle jonka liukuportaissa ohi lipuu värikäs otanta pääkaupungin asukkaita, hän hyppää autoonsa ja on samassa ajassa kaupungin toisella laidalla, moikannut joka toisen auton kuskille. Minä selaan instagramia ja muita sosiaalisen median tykitystä, hän käyttää sentään watsappia.

Maalaisuuden ja kaupunkilaisuuden käsite on pyörinyt mielessäni paljon. Ennen kuulin eron haukkumisena ja karkeana linjanvetona. Välissä lainehtii todellakin veteen piirretty viiva. Maaseudulla Helsingistä puhutaan ivaten, silti pieni kateuden vire äänessä. Helssinkiin, Isolle kirkolle, Tsadiin. Pääkaupunkiseudulla kaikki Jyväskylästä ylöspäin on ”ihan Lappia”.

Maalaisena ja kaupunkilaisena asuneena ymmärrän mistä erot johtuvat. Täällä kehän sisällä todellakin elämä on monella tapaa erilaista. Kotiseutuni Itä-Suomessa on monelle jo sitä Lappia. Täällä katse kääntyy merelle päin, matka Tallinnaan, Prahaan tai reppureissaamaan Aasiaan tuntuu lyhyemmältä matkalta kuin kotimaan vyötärölle. Elämä on hektisempää, autoille ei ole tilaa keskustan pihoilla, on enemmän mahdollisuuksia ja tekemistä että lapsia hankitaan myöhemmin. Maaseudulla puolestaan perheenperustaminen on luonnollisempaa aikaisemmin.

Olen oppinut etteivät kaikki helsinkiläiset ole stadilaisia. Ja niin pieni osa on punavuorelaisia tai eiralaisia. Suurin osa tulee lähiöistä joissa jokaisessa on oma juttunsa. Kalliossa on oma ilmapiirinsä ja siellä todellakin maksetaan pienistä ja huonokuntoisista asunnoista käsittämättömän kuuloista hintaa. Aika ja kätevyys merkitsevät joten siksi julkisten yhteyksien äärelä asuminen on luonnollista.

Kotiseudulle on ajoittain valtava ikävä. Kesällä melkein itketti, kun katsoin pellolla kulkevaa traktoria. Ajattelin, että on hienoa omata maalaisuutta, en ole ikinä vältellyt kertoa mistä olen. On rikkautta tuntea maaseudun rauhallisuus ja ymmärtää miten erilaisissa oloissa elämää on. Että on yhtä luonnollista istua mökkilaiturilla ja nähdä ympärillä järvi jonka kaikki vesi on siinä silmän äärellä, mereen en ole koskaan niin tykästynyt. Mutta on ihanaa olla uuden äärellä. Hypätä laivaan, varata festarilippu tai löytää uusia puutaloja joiden vierellä kuljeksia kuuntelemassa historiaa.

Ystäväni, pieneltä paikkakunnalta hänkin Helsinkiin muuttanut, sanoi Helsingin tietyllä tavalla sopii hänelle. On paikkoja joissa samankaltaisuus näkyy. Autioituvan maaseudun vähäpuheisuudessa ja täpötäydessä aamubussissa on samaa eristäytyneisyyttä ja jöröyttä.