Parasta kirjoja lukiessa, huolimatta siitä että tahtoo tietää miten tarina lopulta päättyy, on olla alun ja lopun keskellä. Silloin kun sinut on imaistu, houkuteltu tai saateltu keskelle tapahtumia ja nautit ympärilläsi tapahtuvasta, on ihanaa tietää, ettei kaikki lopu aivan vielä. Siksi kerron mielelläni miltä tuntuu olla lukukokemuksen ytimessä, koska sinnehän kirjailija sinut tahtookin. Moni jättää kirjan kesken jos tiskaaminen houkuttaa enemmän kuin seuraava luku eikä näin ollen koskaan pääse kunnolla sisälle. Minä tosin olen niitä jotka pungertavat aloitetun kirjan loppuun, kun nyt on aloitettu. Ehkä opin tästä tavasta joku päivä eroon, kun ymmärrän elämän olevan liian lyhyt hetkeen sopimattomille kirjoille.

Niin uskon siihen, ettei olemassa ole niinkään hyviä ja huonoja kirjoja vaan jotkut tarvitsevat oikean hetken. Aloitin itse pari iltaa sitten Riikka Pulkkisen Vieras teoksen, jonka sain itseasiassa jo talvella lahjaksi, mutta joka vasta nyt työntyi lukemattomien pinosta käsilleni. Tutustuin seurakuntapastori Mariaan joka pakenee New Yorkiin, koska on kadottanut itsensä. Tarina tuntuu sisältävän runsaasti teemoja joita Maria purkaa lapsuutensa, syömishäiriönsä, uskonnollisen suuntauksensa, tanssin ja pienen ulkomaalaistaustaisen lapsen kautta. Kirja on runollinen, mutta jotenkin haastava. Erilainen kuin Pulkkisen aiemmat, mutta tunnistettava silti. Haluaisin kulkea sen antamassa afrikkalaisen tanssin rytmissä, mutta takertelen tekstin kanssa samalla kun päähenkilö takertelee itsensä kanssa. Häiriinnyn paljon käytettyjen käsitteiden kanssa (vaikka balettisanasto onkin tuttua) eivätkä New Yorkin kaupunginosien nimet tunnu luonnolliselta tekstiin, koska niitä on mielestäni paljon. Ainoa henkilö joka minut oikeastaan pitää tarinassa kiinni, on pieni Yasmina. Urhea 7-vuotias joka puolestaan ei jää kompastelemaan ontuvaan Suomen kieleensä. Yleensä en jostakin syystä kiinnitä huomiota tai tukeudu lapsihenkilöihin kirjoissa(en voi sanoa etten pitäisi heistä, mutta jokin sen kaltainen tunne minulla kenties on), mutta tässä teoksessa tyttö on mielestäni aidoin ja hänen puheenvuoronsa päiväkirjamerkinnöin ovat niitä kohtia jotka jättävät lukijalle löydettäväksikin jotakin.

Luulen ettei nyt ole paras hetki lukea tämä kirja, mutta luen sen ehkä sittenkin tavoilleni uskollisesti. Laitan sitten sängyn alle muoviseen pyörillä kulkevaan laatikkoon ja annan tarpeen tullen uuden lukuhetken. Uskon ettei tämä jätä minua tyhjinkään käsin.

”Täällä ihmiset kiekaisevat lauseidensa loput kuin olisivat alati vuoristoradassa, yhtenään ohikulkijat vakuuttelevat keskustelukumppaneilleen and then I was like sooo excited. Jos he käyttävät kaikki superlatiivinsa pitkäveteiseen perjantaihin, mitä he tekevät sitten, kun jotain todella poikkeuslaatuista tapahtuu?”