Peikkokuningas ei kuole

Yhtäkkiä joku ilmoitti sen luokan perältä. ”Tässä teille kulttuuriuutinen: David Bowie on kuollut”. Siis ihan toista noin vain kuin kuka tahansa kuolevainen? Eihän peikkokuningas kuole..

Hassua oikeastaan. Pari viikkoa sitten huomasin erään vakioasiakkaan oikeasta rintapielestä Bowien kuvan. Mielessä kävi eräs kahvilakesä. Työkaverini, herttainen minua nuorempi tyttö, oli kova Bowie fani. Hän toi herran levyn töihin ja kuuntelimme sitä myydessämme munkkeja sinä aurinkoisena sunnuntaipäivänä. Keittiö täyttyi unenomaisesta ja omaperäisestä tunnelmasta.

Bowie oli minulle tuttu aiemmin vain eräästä yhteydestä. Lapsena ihastuin aina maagisiin, omituisiin, vinksahtaneisiin ja jopa pelottaviin fantasiamaailmoihin. Näitä löytyi Päättymättömästä tarinasta, Willow – Suuresta seikkailusta ja Labyrintista. Viimeksi mainitusta mieleen jäivät erityisesti painovoimaa uhmaavat portaat sekä laulava peikkokuningas – Bowie. Ja ehkä haaveilin siitä Jennifer Connellyn hahmon valkoisesta mekkounelmasta.

Näiden kahden muiston nostalgialla aloitin keskustelu asiakkaani kanssa, joka meni jotakuinkin näin:

Herättelin keskustelua puolihuolimattomalla lauseella rocktähdestä.

            Hän vastasi siihen sillä kärkkäydellä, että ymmärsin sohaisseeni muurahaispesään.

            Yritin korjata ensimmäistä puolihuolimatonta sutkautusta. Sanoin kai jotakin herran iästä.

            Siihen tartuttiin jälleen hyökkäyksellä. Syrjinkö iäkkäitä ihmisiä?

            Kielsin ja keksin jotakin vastaukseksi. Olin altavastaaja tässä keskustelussa.

Tulimme lopulta siihen tulemaan, että Bowie on kova äijä. Ikäisekseen hyvässä kunnossa. Bowiesta ei tullut yhteistä tuttavaamme.

 

Bowie. BrOWnIE. Tätä se teettää, kun ajattelee että herkkuja voisi hieman minimoida. Haluaa juuri sitä minkä kieltää. Mieli löytää. Leivon niitä joku päivä, maailman parhaalla reseptillä (en huijaa!), kuuntelen jonkun kappaleen ja kippistän.

Sillä peikkokuningas ei kuole.