Peilin edessä
Bussiin lähtöön kuutisen minuuttia. Heilahdan vielä peilin kautta tarkastaakseni miltä näytän. Otan tietyn asennon, suin hiuksia pörrölle ja korjaan kaulahuivia. Mielikuva aamuisesta olemuksesta jää kannattelemaan sen päivän oloa. Huono tukkapäivä voi jäädä alitajuntaisesti huonontamaan päivää ja helposti kiinni sujahtanut mekko puolestaan antaa arkiselle tiistaille astetta paremman nosteen.
On merkillinen tosiasia, että näen itse itseäni paljon vähemmän kuin muut. Näen sormieni kirjoittavan, kun katson niitä näppäimistöllä. Voin tarkastella kenkiäni, paidankalvosimien yksityiskohtia tai ihailla istuessani sääriäni verhoavia uusia sukkahousuja, mutta peili on ainoa paikka, jossa olen itselleni kokonainen. Vasta silloin näen ruumiini niin kuin muut sen näkevät. Mutta edustaako peiliminäni sittenkään omaa persoonaani maailmassa? -Siri Hustvedt
Instagram kuvavirtaan ilmaantuu ystäväni. Näen että hänellä on hyvä päivä, hän tuntee itsensä hehkeäksi ja hyväksi. Sellaiseksi jonka haluaa tallettaa sosiaalisen mediaan tai Tinderiin. Kertoa että ”tältä minä parhaimmillani omasta mielestäni näytän”. Minusta kuva on jotenkin erikoinen, hän ei näytä aivan itseltään, hyvä että aluksi tunnistin kuka siinä on. Näen hänen olonsa, mutta en aivan kunnolla sitä ihmistä, jonka tunnen.
Kuudennen luokan luokkakuva minusta oli hirveä. Katsoin katon rajaan sumein silmin ja epäonnistuneen ilmeen myötä näytin myös isommalta, leveäharteisemmalta ja liian erottuvaltaa kuvasta. Paras ystäväni sanoi, että ”tuoltahan sie aina näytät”. Se oli karmeaa. Jos näytin siltä aina, näytin rumalta. Naaman päällä on edelleen tarra.
Minullakin on mielikuva siitä miltä näytän parhaimmillani. Voi olla, että mielikuvani on paperinukkemainen jossa kampauksen olen leikannut Pinterestistä ja hameen istuvuuden tietystä kuvakulmasta vetämällä vatsaa sisään. Kävelen mielestäni suoraryhtisenä ja itsevarmana, kunnes jostakin liikkeen ikkunan heijastuksesta ihmettelen, etten näytäkään siltä kuin kuvittelen. Tai bongaan itseni kuvasta, jossa hameen epäistuvuus käy ilmi.
En näe itseäni, kun puhun ja elehdin painokkaasti varmistaakseni, että viestini on mennyt perille. En näe itseäni kun harpon pitkin katua, tanssin tai kompuroin, enkä tiedä miltä näytän kun nauran, irvistän, itken tai hymyilen ivallisesti. Se on varmasti siunausta. Jos näkisin itseni, kriittisyyteni ei kenties koskaan hellittäisi enkä luultavasti pystyisi mihinkään ilman itsetietoisuuden rampauttavaa vaikutusta. -Siri Huvstedt
Tosiasiassa valikoin mitä peilistä näen. Otan tietyn asennon jossa koen näyttäväni parhaimmat puoleni (ja näitä koitan tajuamattani myös hakea heikoin tuloksen valokuvissa.) Siksi sovituskopit tuntuvatkin usein armottomilta. Tukka onkin takaa ihan litussa, kun siitä kapeasta suorakaiteen muotoisesta peilistä paljastuu se puoli mitä en muuten näe. Sieltä näkyy myös läpikuultavia vaatteiden alta alusvaatteiden rajoja ja kiiltävä iho päivän jäljiltä. Harva varmaankin pukeutuu joka aamu pienessä ahtaassa kuumassa kopissa, josta voi joka kulmasta katsella kuinka farkkujen kiskominen ylle etenee.
Edellisiltana kallioiden auringonpaisteessa loman alkua nauttinut ystäväni tarkasti Tinderinsä ja kertoi, että hän on vähän pihalla koko sovelluksesta ja että kuviakin on vain kolme sattumanvaraista otosta. Minusta Tinderissä on jotakin kummallista. Kuvakatalogi jossa ihmiset valitsevat kuvansa jonka perusteella ensivaikutus tulee, vaikka olemme jollakin tapaa huonoimpia sanomaan minkälainen still-kuva meistä olisi se osuvin. On hassua että olet itse melko kyvytön esittelemään itseäsi rehellisesti toiselle, voi antaa vain viitteitä. Ja todellinen peili, toinen ihminen kohdataan vasta treffeillä. Toinen ihminen on peili jonka heijastusta joudut tulkitsemaan. Et voi kääntää parasta kulmaasi tai varmistaa ovatko ripsivärit silmien alla.
Puhelimen kuvarullaan on kallioilta seuratun auringonlaskun lisäksi päätynyt joukko räpsittyjä selfieitä (pääroolissa olivat uudet lomanaloituksen kunniaksi hankitut korvakorutja ystäväni ihanan sävyinen seinä, naamani liittyy läheisesti korviini joten siksi kasvoni). Poistan kuvia, kunnes muistan että valikoin taas miltä minun pitäisi näyttää. En halua tuota ilmettä, en väsyneitä silmiä tai kaulan alle pusertuvaa ihopoimua. Lopetan poistamisen ja päätän kysyä joltakulta toiselta, missä näissä näytän eniten itseltäni. Ja poistan sitten ne kauheimmat.
Parastahan siinä on, että se mikä eteisen peilin edessä näyttää kamalalta, oma naurahdus niin että terävät kulmahampaat näkyvät, voi olla sille toiselle ihmiselle se juttu mikä on suloista.
ps. Lainaukset Siri Hustvedtin teoksesta Elää, ajatella, katsoa (Otava 2016).