Rouva Raparperin tukka

Ilta laskeutuu ja painaa värisävyjä kerroksittain puiden taakse. Punertavasta sävyst tulee mieleen raparperi. Päässä alkaa soida Raparperitaivas, laulan sitä yhä painottaen ilmaila-i-van iitä turhan korkealle.

Naapurin tyttöjen takapihalla kasvoi raparperi. Istuimme keinuun komeiden varsien kanssa sokerikuppi keskimmäisen sylissä. Siinä vuoron perään uitimme varren päätä niin, että se sukelsi uppeluksiin makeuteen. Siitä suuhun ja komea rouskaisu. Suussa purskahti makea ja kirpeä samanaikaisesti, niin että kasvot hieman mutkistelivat.

Ennen kuin minulla on pihanpala jossa sammakko laulaa raparperin alla, joudun tyytymään lähikaupan päistään kuivuneisiin nippuihin. Jotenkin kimput näyttävät luonnottomilta muovipusseissaan. Mielessä käy kuinka joskus sain raparperia niin paljon kuin jaksoin niistä leipoa ja mehua tehdä. Leevin laulussa Raparperitaivas on paikka jossakin ihanassa saavuttamattomassa paikassa.

Raparperi on jännittävä. Sopii pariksi mansikalle, salmiakille ja aurajuustolle. Siitä saa hilloa, siirappia, mehua ja kakkua. Usein leivottuani joku sanoo, ettei yleensä oikein innostu raparperista, mutta tämähän on hyvää. Ei mikään ole kovinkaan kummoista, jos kuivan piirakkapohjan päällä palat on laskettavissa yhden käden sormin.

Rakastan sitä värien yhdistelmää, joka kihartuvista suikaleista muodostuu. Karamellimaisen kirkkaanpunainen ja vihreän nippu näyttää satuolennon kampaukselta. Rouva Raparperin tukalta. Syön piiraan vehnäjauho-sokeri-voisulamurua tyytyväisenä, että voin omassa keittiössä tehdä niin. Ehkä omien lapsien kanssa teen kuin oma äitini, ja hänen äitinsä sitä ennen, että kaavin leivontakulhot niin samperin tyhjiksi, että ne voisi melkein laittaa takaisin kaappiin.

Ylijääneistä teen pienen määrän maailman helpoista mehua. Paloja, sokeria ja kuumaa vettä yöksi astiaan, tai sankoon. Seuraavana päivänä siivilöinti ja pullotus. Nautitaan, toisin kuin kesä, kylmänä.