Saision väreissä: Sininen
”Hän näkee paljon sinisiä unia ja uniensa kautta oppii etsimään sinisen värin ehdotonta yksinäisyyttä.
Päivisin hän kaipaa uniensa syvää sinistä, mutta löytää siitä vain kalpeita pirstaleita ympäriltään: poutainen kesätaivas,
nurmitädykeniitty, ruiskaunokkipehko ojan syvänteessä, luovutetun Porkkalan sinisiksi vedetyt ikkunanpielet.
Silti hän sitkeästi lähes kolmenkymmenen vuoden ajan pukeutuu vain sinseen: farmareihin, merimiespaitoihin,
katpeenintakkeihin, venäjänsinisiin paitoihin ja kaasunsinisiin kaulaliinoihin.
Bangladeshilaisen riksakuskin kaulasta hän osti hehkuvan sinisen liinan todetakseen Suomessa, että liina oli hehkuakseen
vaatinut etelän uupuneen auringon viimeiset säteet.
Suomen kalpeassa talvessa sammui myös meksikolaisen paidan ja kreikkalaisen liivin sininen hehku.”
Pirkko Saisio, Pienin yhteinen jaettava
Eräs lempibloggaajistani osallistui haasteeseen jossa täytyi valita kotoaan viisi väriä ja esitellä ne ”yksi väri – yksi päivä” -periaatteella ja heitti haasteen sille kuka tahtoikaan siitä ottaa kopin.
Luen tällä hetkellä omaelämänkerrallisen kirjoittamisen kurssin vuoksi Pirkko Saision romaania Pienin yhteinen jaettava. Syntyi ajatus yhdistää nämä viisi oman elämän väriä Saision päähenkilön viiteen väriin. Hieno kirja muuten. Asenteeni oli aluksi että luen sitä kuin mitä tahansa teoreettista kurssimateriaalia, mutta romaani antaakin enemmän. Ajatuksia elämästä, ajankuvausta sekä aineksia omaan kirjoittamiseen.
Etsin tästä kotoa sinisiä kohteita kuvattavaksi. En löytänyt. Sininen lakana roikkui kuivamassa oven päällä ja sininen muovimuki tiskipöydällä. Ja onhan täällä siniset sohvatkin. Mutta minä en ole sininen.
Minulla ei ole koskaan elämässä ollut ”sinistä vaihetta”, kuten tuikkukuppeja, pöytäliinoja, astioita tai reppua. Sinisiä joulupalloja vain koska meillä on siniset sohvat. Rehellisesti sanottuna, olen aina halunnut luopua noista sohvista vaikka ne ovatkin palvelleet hyvin, niissä on mukava köllötellä ja niin moni ihminen on yöpynyt niiden sylissä. Äiti sanoi kerran jotenkin että sininen vaihe on monella ohimenevä vaihe, vähän kuin kasvamisen vaihe. Hän selitti ettei minulla sitä ei ole ollut, koska olen vanhasielu.
Pidän tummansinisestä koska se on ajaton ja klassinen, erityisesti vaatteissa. Pidän enemmän kyyhkynsinisestä jolloin väri on enemmän harmaa, turkoosista joka taittaa enemmän vihreään sekä sellaisesta haalistuneesta sinisestä, kuten Sinkkuelämän Charlotella se sininen joulupallo kun hän kääntyi juutalaiseksi, eikä voinut enää pitää joulukuusta.
Kesätaivas on kirkkaansininen, mutta en pidä itse väristä vaan siitä, että taivas on auki ja on valoisaa. Pidän sinisestä hetkestä enemmänkin sen vuoksi, että se on niin ohimenevä, että siihen täytyy pysähtyä sillä se ei odota. Ja siksi että luonto on niin ihmeellinen, että kaikki voi hetkeksi olla jopa sinistä. Olen ylpeä Suomen sinivalkoisuudesta, enkä voi olla väittämättä ettenkö enemmän kuin pitäisi järvistä. Tyynenä päivänä vastarannalle heijastuvat puut ja veden pinnalla luistelevat vesimittarit. Mutta en halua järviä roikkumaan ikkunoihini. Nyt kun katson tarkkaan, vastapäisen kerrostalon ikkunoissa on siniset verhot. Sellaiset Fazerin siniset verhot. Ei kiitos. En halua suklaakääreitäkään ikkunoihini. Koska minä en ole sininen.