Uulalalaa…ulapaa…
Laita päänsisäiseen radioosi soimaan J. Karjalaisen Merenneito ja minä. Koska se on turhan tarttuva ja jää soimaan päähäsi, päästä se ulos laulamalla. Kylpylöiden suurissa saunoissa, alakerran pyykkituvassa, parkkihalleissa ja työpaikan pukuhuoneen käytävillä. Kaikuu mukavasti ja tuo sellaista veden alaista tunnelmaa.
Olen nähnyt niitä viime aikoina joka puolella. Tai kiinnittänyt niihin huomiota erityisen paljon. Ne aina loiskahtavat menemään silmäkulmassa niin, että evä vain syysauringossa hohtelee.
Varastoa järjestellessä vastaan ui kirja merenneidoista. Jännä ajatus, että ostin sen aikoinaan täältä Helsingistä antikvariaatista, vein sen vuosiksi Etelä-Savoon, kunnes kuljetin sen takaisin Helsinkiin. Netissä silmille räiskähtää jatkuvasti pyrstöä muistuttavien torkkupeittojen mainoksia. Se peitto on vain muutaman näppäilyn päässä postiluukustani. Eräs viikonloppu äitin luona löhötuolissa telkkaria tuijottaen tuli vastaan risteilymainoksen neidot. Ja DVD-tornissa oli vanha Splash! -elokuvani. Pinterestiin sukeltavana merenneitoletti houkuttaa kovasti. Tarvitsisin vain kolme kertaa enemmän tukkaa.. Arielin vuoksi värjäsin aikoinani tukkanikin punaiseksi (aikamoinen roinankerääjä hänkin oli, mutta Tritonin KonMaritus oli saanut aivan oman tyylin.)
Kirjoitin sitten seuraavan, koska sisäinen vedenneito tahtoi pinnalle. (W. Iki Pedia kertoi, että mies on siten vetehinen.)
Olen tyyni kuin veden pinta. Sen poikki voivat sujuvasti soutaa reittejään lukemattomat veneet jättämättä muuta kuin muiston jäljessään. Merimies näkee vain eteensä, koskemattoman aavan, eikä koskaan jää katsomaan taakseen haljennutta tietä ennen kuin se tasoittuu.
Pinnan alla on hyvä olla. Pohjamutien hämärässä on tilaa nostattaa itsetunnon syvimpiä pohjamutia ja ruotia läpi jokainen vesikasvi joka huojuu näkökentässä. Kun nostattaa pohjan pyörteitä tarpeeksi, hiekka kyllä ajallaan laskeutuu takaisin hiljalleen paikalleen. Tai uudelle paikalle. Tulen pintaan vasta sitten, kun olen kesyttänyt kaikki pyörteet. Tai ainakin oppinut ymmärtämään niitä.
Aloitan ennen myrskyä pinnalla. Suljen silmäni ja puhallan keuhkoni tyhjäksi ilmasta. Alan painaa enemmän ja vajota vesimassojen läpi kerroksittain kylmentyvään veteen. Vesikasvit tanssivat täällä silti, vaikka niitä ei pinnalta näe. Äänet vaimenevat ja hidastuvat. Niitä alkaa hallita paremmin.
Huomaan muuttuneeni merenneidoksi. Se ei ole satukirjan tirskahteleva simpukkabikinityttö vaan veden paineesta turvaa hakeva olento. Tällä kertaa taisin jäädä liian pitkäksi aikaa, sillä suomut alkoivat kasvaa lantiolle ja reisiini. Ihminen on selviytyjä. Suomupeite teki minusta tehokkaamman potkiessani eteenpäin vedessä ja suolainen merivesi tekee hyvää hiuksilleni. Totuin tänne.
Yksinäinen meloja lipuu pinnan poikki vaivattomasti ja tuon jälkeen vesireitti sulkeutuu. Näen kuinka hänen kajakkinsa pohja viiltää vienosti pintaa, mutta hän ei näe minua. Hän näkee vain ulapan edessään, joka on loputtomasti poljetusta kartastosta huolimatta merkkaamaton. Tänne eivät tallaudu satojen ja tuhansien muiden valinnat, vaan voi tuntea sokeaa onnea omasta tiestä. Tietämättömyys voi joskus olla suurin onni.
Kuitenkin yhtä vaivattomasti kuin hän oli tottunut kuljettamaan kajakit meren rantaviivalle ja solahtamaan kaislikon läpi ulapalle, hän tuli liian lähelle, liian henkilökohtaisille vesille. Tunsin vetoa hänen viesteihinsä, koska minulle tuli tarve kertoa, että olen täällä. Hetkellisesti kaipaan happea ja nousen pintaan.
Ja nyt tuo meloja katsoi suoraan vilpittömästi silmiin ja vaikka olikin kutsunut minut pintaan, ei ehkä tiennyt kuitenkaan mitä odottaa. Sain pidäteltyä, mutta kyyneleet silmissä paljastivat minut. Liian henkilökohtaisille vesille. Hän näki pystöni ja mietin kantaisiko hän nyt minut kotiinsa ja täyttäisi kylpyhuoneen vedellä. Istuisin punaisessa saavissa totutellen takaisin elämään. Niin kauan, että varpaat näkyisivät.
Mutta hänellä on kotona oma neitonsa. Painun pinnan alle etsimään omaa reittiäni muiden näkymättömien joukosta ja annan hänen meloa eteenpäin. Ja pinta sulkeutuu tyyneksi hänen jälkeensä.
ps. ”Aalloissa siiiiis…..aalloissa siiiiis! Simpukat jammaa, ei muista mammaa…”