Verkostoitumista metsäpolulla
Viimeisimmillä lenkkeilykerroilla olen tehnyt jotakin hurjaa. Poikennut reitiltä. Juossut ketunleipien siivittämiä polkuja joissa on juuria ja kosteikkoja. Aurinko siivilöityy näille poluille aivan eri tavalla. Johtuu varmaankin myös siitä, että pienikin piristys rutiiniin auttaa (niin tasapainottavia elementtejä elämässä kuin rutiinit ovatkaan) jaksamaan jälleen. Tuttu reitti väärinpäin tai uusien paikkojen löytäminen.
Lapsena ajattelin että eläisin ketunleivillä jos joutuisin asumaan metsässä. Ne maistuivat kirpeältä ja ehkä hieman mehukkailta. Kun alkutuskailusta ja kehtuutuksesta pääsee, alkaa päähän tulvia virkistäviäkin ajatuksia. Ymmärtää ihmetellä kuinka vesi voikin olla yhtälailla niin tyyntä pintaa ja hetken päästä kohista vauhdilla. Miksi ihmisessäkin ei voisi siten olla rauhallinen tyyni puoli sekä vieressä kovaa kohiseva energinen vauhti. Polkuja pitkin mennessä mietin verkostoitumista. Sitä sanaa kuulee päivittäin paljon. Täytyy verkostoitua. Teemme sitä päivittäin sosiaalisessa mediassa, töissä, harrastuksissa, lenkkipoluilla.. Mutta rutinoituuko verkostoitumiseenkin? Loppujen lopuksi tiet menevät aina samoja reittejä kunnes tajuaa mennä uusille verkostoitumisen alueille. Teistä tulee polkuja ja niistä jälleen pienempiä haarautumia. Mutta kun aikansa kulkee tiettyjä reittejä ja verkostoituu, huomaa kulkevansa samoja askelmiaan uudestaan ja uudestaan. Verkostoitumisesta pitäisi osata nauttia kun sen aika on ja sitten kääntää reitti ylösalaisin.
Päätin työntää marsipaanin väriseksi lakatut varpaankynnet pikkukoskeen. Vesi ei ollutkaan niin kylmää kuin odotin. Koko ajan silti mietin tuleeko jostakin haarasta joku. Varsinkin joku tuttu! Miltä näyttäisin risaiset lenkkarit vieressäni nilkkoja myöten koskessa kivillä istuessani? Aina pitää ajatella mitä muut ajattelevat.
