Yksin keikalla
Kävin perjantaina keikalla. Yksin. Tällä kerralla lähtiessäni tuntui, että olisin mielelläni juuri nyt mennyt jonkun kanssa. Olisin halunnut jakaa kokemusta väliajalla samalla, kun pohdin minkä ylikalliin leivoksen otan kahvin kanssa. Olisin tahtonut analysoida ja fiilistellä yhdessä keikan jälkeen. Mutta menin yksin, koska tiesin ettei menemättä jättäminen harmita ketään muuta kuin minua.
Usein kokemukset ovat voimakkaampia, kun on itsekseen. On vain ympäristö ja sinä toistensa peileinä ja kaikki mielipiteet ja tunteet ovat vain omiasi, ei toisen johdattelemia.
Sellosalin lämpiö oli pieni, intiimi ja korkea tila. Julkiset konserttisalit ovat jotenkin rakennuksina miellyttäviä. Jotakin kliinisyyden ja tyylikkyyden välillä. Kiiltävät käytävät, minimalistisia sisustuselementtejä ja muuntautuvia tiloja. Lähempänä lavaa oli sohvia, kauempana tuoleja. Pöydissä lepatteli tuikkuja ja esiintyjien liikkeet ja maneerit heijastuivat lavan vieressä nousevien portaiden pleksikaiteesta.
Otin lasillisen punaviiniä ja istuin ujostellen takariviin jossa hieman veti. Viini onneksi vähän lämmitti. Laura Moision ääni todellakin oli kuulas ja hänen vaalean tukkahattaran takaa loisti sädekehän lailla valoa. Hän oli ujo, vaatimaton ja oli pukenut ihanan mekon ylleen. Viulu soi kauniisti tilassa.
Tilhet, pajut ja muut oli räväkämpi ja sopi hyvin eteerisen ja kelluvan Moision musiikin jälkeen. Pienet tytöt saparoissa, tyllihameissa ja huopikkaissa tanssivat eturivissä. Yhtyeen uusi kitaristi toi mieleen pienen pojan, jonka suurin haave tähteydestä oli käynyt todeksi. Niin fiiliksissä ja hassun staramaisin elkein hän soitti. Anna-Sofiankin mekko oli kaunis perhoshihoineen.
Edessäni istui pariskunta, jonka mies oli kiinnostunut kaikesta. Nousi seisomaan kun Laura Moisio istahti lavanreunalle. Vaimo kiskoi alas, on sellaista tyyppiä jolle on tärkeää ettei herätä liikaa huomiota. Samainen mies tökkäsi vaimoaan kylkeen, kun Moisio saapui katsomaan oman keikkansa jälkeen Tilhiä. Jäi tuijottamaan häpeilemättä, vaikka vaimo vain vaimeasti nyökkäsi informaatiolle ja tuijotti eteenpäin. Oli huomannut kyllä, mutta ei halunnut jäädä tuijottamaan kaula pitkällä.
Mietin että olivatko nämä sellainen kulttuuripariskunta. Mies sanoi keikan lopuksi, että ”oli todella hyvä vaikken tiennyt yhtään kappaletta etukäteen”. Kotikaupungissanikin on kulttuuripariskunta jotka voi usein bongata niin taidenäyttelystä, elokuvista, mäkiautokisoista ja yläasteen musiikki-illoista, vaikka omat lapset kasvoivat isoksi jo aikoja sitten. Ennakkoluulottomia ihmisiä jotka nauttivat kulttuurin kirjosta ja ylläpitävät sitä oman ennakkoluulottoman kiinnostuksensa tähden.
On hyvä että ihmiset lähtevät liikkeelle. Yhdessä kyljestä toisiinsa liimattuina tai omassa seurassaan.
Kotiin matkustaessa olin täysin tietämätön, että pureskeltuun huuleeni oli jäänyt punaviinirantu.