Yöpöydällä Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Se(i) mainittiin omanelämänkerrallisen kurssilla ja Se(i) vilahti seuraamani bloggaajan postauksessa. Lopulta Se(i) ilmestyi pilkkahintaisena kirpputorille joulunaikaa. Hyvä on Sei. Minä vien sinut mukanani.

Mia Kankimäen teos Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on ihana.  Jos edellinen lukemani kirja oli hotkittava (alla olevan kirjapinon keskimmäinen) niin, ettei ehtinyt nielaista, tämä on sellainen jota lukee viipyillen ettei se loppuisi. Kirjan kannen mukaan ”kirjoittavan tutkimusmatkailijan kokemuksista syntyy kirja, joka hurmaa ja viettelee mukaansa”. En ole ainoa jonka kirja on hurmannut.

Asioita (kirjailijan itsensä kutsuman nimen mukaan) on kiehtova sekoitus elämänkertaa, omaelämänkertaa, tietokirjaa ja matkakirjaa. Teos on omaelämänkerrallinen siinä suhteessa, että se kertoo oikeastikin kirjailijan itsensä matkasta Japaniin tutkimaan ihailemansa naiskirjailija Sei Shõnagonia. Sei eli Heian-kauden hovissa tuhat vuotta sitten ja kirjoitti teoksen joka on suomennettu nimellä Tyynynaluskirja, Makura no sõshi. Sein teos on omanlaisensa sen sisältämien listojen, päiväkirjamaisuuden ja hovielämän kuvausten vuoksi. Ja nyt Kankimäki on lähtenyt etsimään tuota melko tuntemattomaksi jäänyttä naista josta ei tiedetä oikeastaan mitään. Kahden naisen elämänkerrat kerrostuvat yhteen. Mikä erottaa ja toisaalta hämmentävästi yhdistää tuhannen vuoden ja eri kansalaisuuksien erottamia naisia?

 

Tämä teos saa minut hipsuttelemaan aamuisin kimonomaisessa aamutakissani (kiitos alennusmyynnit) ja hukkumaan turhamaisuuksiin ja kauniisiin asioihin. Sei ei tosin voinut ymmärtää kuinka hankalaa liehuvilla hihoilla on tiskata. Toisaalta minä en voi ymmärtää kuinka Heian-kauden naiset pukeutuivat kahteentoista kerrokseen kimonoja. Kyllähän moiset hihat jo painavat.

 

Alkumetreillä nautiskellessani ajattelin erästä ystävääni joka saattaisi pitää tästä ja jolle voisin kirjan antaa. Joitakin sivuja myöhemmin tuli mieleeni, että jos lainaan antaisin.. Nyt olen sitä mieltä, että raaskinkohan antaa edes lainaan? Teoksessa on niin paljon osioita jotka osuvat ja joista syntyy päässäni uusia aiheita. Sei ja Mia, tarvitsen teitä vielä monta kertaa. Kuunnelkaa te sillä välin kuinka keisari soittaa kuunvalossa huilua.

 

[SEI SHÕNAGON KIRJOITTAA]

”Muistan erään lokakuisen kirkkaan aamun, kun oli satanut koko yön. Auringosta huolimatta puutarhan krysanteemeista pisaroi yhä kastetta. Näin bamburistikkoaidassa hämähäkinseitin repaleita – niissä kohdin joissa langat olivat katkenneet, sadepisarat riippuivat kuin valkoiset helminauhat. Olin kovin liikuttunut ja ilahtunut. Kun tuli arunkoisempaa, kaste alkoi pikku hiljaa kadota apilanlehdiltä ja muilta kasveilta, joilla se oli levännyt raskaana – oksat alkoivat liikahdella, ja sitten ne yhtäkkiä ponnahtelivat ylös kuin omasta tahdostaan. Myöhemmin kuvailin toisille kuika kaunista se oli. Eniten olin vaikuttunut siitä, etteivät he olleet lainkaan vaikuttuneita.”

 

Siitä tuli mieleen että toisella (tai ensimmäisellä) luokalla muodostimme luokassa lauseita liitutaululle kirjoitetuista sanoista. Minun lauseeni oli ”Vesipisara kimmeltää hämähäkinseitissä.” En tarkoita, että olisin kuin Sei tai Kankimäki, vaan sitä että jokainen voi olla osallisena siinä kauneudessa joita tämä kirja on koonnut. Pienen lisä lukukokemuksen voi lukea vielä täältä:

http://issuu.com/otavankirjat/docs/otava_lukunayte_asioita_jotka_2013.