Meidän tarina.

Moikka! Tänään ajattelin saada kerrottua meidän lapsettomuusmatkan tarinan tähän nykypisteeseen asti. Tarina ei oo pitkä, koska vuosi ollaan oltu virallisesti avun kans tässä matkas, mutta haluan kertoa siitä silti ja näin saan kans omia ajatuksia taas esille. Ja ehkä jollekkin vertaistukea!

Mutta asiaan…

Meidän matka alkoi suurinpiirtein 2019 loppukesästä/loppuvuodesta. Puolison puolelta itseasias kakskin sukulaista ilmoitti, että heille on tulossa vauva -20 vuonna. Olin aina tienny, että mä haluan äidiksi mutta siinä kohtaa oltiin miehen kans oltu vasta noin 1,5 vuotta yhdes joten jännitin että koska tämmönen lapsiasia otetaan puheeksi toisen kans.

Noh ei siinä kauaa menny kun sit ensimmäinen pieni synty ja mentiin häntä katsoon  ja ku näin miehen pitävän vauvaa niin ajattelin, että se on siinä. Nyt otan asian puheeksi ja niin sit ehtoolla, ku kotia päästihin niin kysyin mieheltä mitä mieltä hän on vauvoista tai omista lapsista. Vastaus oli että eipä hän ny niitä vastaankaa ole joten uskalsin heittää villin idean ”Mitä jos meki…?” Mies hetken sitä mietti, mutta suopui sit ajatukseen että eiköhän semmonen asia vois olla ihan kiva. Onhan oma lapsi aina oma lapsi!

Ja eikun ”tuumasta toimeen” xD

Tästä päätöksestä oli kulunu siinä vaiheessa noin vuosi. Oltiin aktiivisesti yritetty ihan omilla keinoilla ja  sit teinki heinäkuussa -21 positiivisen raskaustestin josta kuitenki seuras meidän pieni Enkelivauva 🙁 Raskaus meni siis kesken syyskuussa -21 siinä 6-7 viikoilla ja siitä alkaskin sit sellanenki henkinen taistelu jota jatkan yhä ja edelleen tänäpäivänä. Sen jälkeen raskaus ei oo ees yrittäny alkaa ja tällä hetkellä kun yritystä on takana jo 4-5 vuotta niin toi henkinen puoli alkaa olla jo aika riekaleina…

Mutta tosiaan sit sen keskenmenon jälkeen aloin tosissani tutkia että mistä nyt kiikastaa. Vierailin ekan kerran yksityisellä gynekologilla jonka matkassa olinkin sit noin 21-23 vuodet ja siellä hän sit jo alustavasti epäili mulle PCOS diagnoosia. Kun tämän yksityisenpuolen kans oltiin yritetty sen parisen vuotta niin hän teki meille lähetteen kunnallisen puolen lapsettomuuspolille ja sit kun menin sinne niin se varmistettiin että sairastan tosiaan PCOSsää, eli suomeksi munasarjojen monirakkulaoireyhtymää. Se on ilmeisesti todella yleistä monilla naisilla ja siitä seuraa sitten että raskautuminen on hankalaa koska munasolut muodostaa toisistaan helminauhaa muistuttavan ketjun josta ei kypsyvä munasolu pääse irtautumaan eikä siten ovulaatiota pääse tapahtumaan. Sain lähetteen tosiaan sinne lapsettomuuspolille syyskuussa -23 ja silloin siis alotettiin virallisesti meidän hoidot. Onnenlykky on tässä se että miehessä ei ole mitään vikaa, että vika on vain mussa joten ei tarvii stressata kuin vain yhden ongelman kanssa.

Mutta jos jotain hyvää pitää tästä tilanteesta katsella niin oon saanut  laihdutuksesta otteen taas. Oon ollut koko ikäni ylipainoinen ja jojo-laihduttaja, mutta nyt oon saanut itseäni niskasta kiinni ja tiputtanut jo 11kiloa! Oon aivan tajuttoman ylpee itestäni! Vielä on matkaa jäljellä mut suunta on oikee!

Tällä hetkellä hoitomuotona meillä on letrozol niminen pilleri ja pregol niminen pistoslääkehoito. Ja kuukausittain kattotaan ultralla, että onko tapahtumia. Ollaan puhuttu miehen kans, että kunhan saadaan ens vuonna häät pois alta niin kokeillaan IVF-hoitoa koska painoindeksi mulla on nyt vihdoin tarpeeksi alhaalla sitä varten. Ainut ja oikeestaan suurin ongelma sen asian kans on hinta… IVF-hoidot on 1000-1500e per kerta ja huonolla tuurilla yks hoitokerta ei riitä. Siinä sitten tullaan ongelman ytimeen mistä löydetään rahat siihen leikkiin.

Mutta ehkä tällä kaikella on tarkoitus ja meitä ny vaan koetellaan. Onneks ei olla tämmösten asioiden kans yksin ja saadaan keskusteluapua jos vaan halutaan. Kyllähän sitä usein miettii, että haluais käydä jossain juttusilla, mutta kai itse oottaa sitä omaa kunnon romahduspistettä ennenkuin hakeutuu keskustelemaan. Onneks meillä on ihania ystäviä ja perhettä joiden kanssa voi keskustella ja jotka tukee meitä tällä matkalla.

Oma lapsi on ollu mulle aina se pääasia tässä elämäs, että kunhan vaan musta äiti tulee niin en tarvii mitään muutan tässä maailmas, mutta nyt oon alkanu pelkäämään että mitä jos  musta ei ikinä tule äitiä?

Mitä jos mä en ikinä pysty raskautua tai viemään raskautta loppuun asti ja saamaan lasta ulos elävänä.

Ja pelkään myös sitä, että mies pettyy muhun. Oon itse itseeni jo todella pettyny koska en pysty puolisolleni lasta antamaan ja se raastaa eniten itseäni, etenki ku näen miten hän toimii ja on lasten kanssa. Tiedän, että hänestä tulis hyvä isä mutta kun mun kroppa ei vaan suostu yhteistyöhön. Se on ihan perseestä suomeksi sanottuna.

Ja välillä ajattelen myös että mitä meidän perheet ajattelee,kun ei lasta näy eikä kuulu. Eihän se kenenkään muun asia ole, mutta yliajattelevana ihmisenä näitä asioita pyörittelee mielessään yön pimeinä tunteina kun ei saa unta. Mutta näillä korteilla mennään mitkä on jaettu ja ei täs auta muu kun mennä eteenpäin leuka rinnas kohti uusia pettymyksiä ja vaan toivoo parasta. Ehkä meidänki vuoro tulee vielä!

Kiitos jos jaksoit lukee tänne asti.

Oli pitkähkö teksi ilman kuvia, mutta ei anneta sen haitata… 😀

Halusin vaan saada kaiken ulos ja päästää lukijan raiteille missä mennään meidän kanssa.

Ens kertaan! 🙂

– Jenna