Kuinka kaikki alkoi

Tästä päivästä tasan viisi vuotta sitten, tein reissun, joka mullisti maailmani.

Olin tehnyt jo jonkin aikaa matkaa todelliseen itseeni. Kuitenkin vuonna 2014 päättäessäni jälleen kerran yhden vääräksi osoittautuneen parisuhteen päätin, että NYT on aika tutustua siihen, kuka minä ihan oikeasti olen: miksi ajaudun kerta toisensa jälkeen suhteisiin, jotka lähtökohtaisestikaan eivät ole minua varten?

Olin jo pitkään tuntenut Pohjoisen kutsun sisälläni. Olin päättänyt, että jonain päivänä ajan koko Suomenmaan halki aina pohjoisimpaan pisteeseen saakka. Tuolloin päätin, että se olisi tapahtuva kesällä 2015. Monen mutkan kautta pääsin kuin pääsinkin suuntaamaan kohti Pohjoista – yksin. Ensimmäistä kertaa ikinä, ajaisin syvälle Lapinmaahan, ja ensimmäistä kertaa tekisin reissuni ilman seuraa.
Kuuntelin Pelle Miljoonaa ja naureskelin ironisesti itselleni ”Lähden maailmalle etsimään itseäni, syvältä itsestäni” – niinkö varmaan kävisi? Joopa joo….

Olen sanonut usein, että muutto Helsingistä Heinolaan vuonna 2006 on ollut elämäni paras päätös, sillä se teki minusta vapaan: vapaan irtaantumaan rooleista, vapaan olemaan oma itseni. Reissu kesällä 2015 on noussut tämän päätöksen rinnalle: enää ei ole vain yhtä parasta päätöstä, niitä on kaksi.
Pelle Miljoonan biisi osui oikeaan: tein matkan, jonka kautta todella löysin itseni. Minulle kävi jotain sellaista, jota en olisi kuunaan uskonut voinut tapahtuvan.

Kuka olin?

Olin nuori nainen, joka oli koko elämänsä suorittanut. Juoksin kilpaa elämän aikajanalla ja yritin olla aina vaan parempi, aina vaan kestävämpi, aina vaan kykenevä ponnistamaan vieläkin korkeammalle. En ollut koskaan tyytyväinen siihen, mitä olin tai missä olin – ehei, en ollut tarpeeksi. Aina oli joku, joka oli minua parempi. Olin päässyt luomaan uraani esiintyjänä, mutta se ei riittänyt. En osannut iloita keikoistani täysillä, sillä sisäinen tuomarini huusi minulle:
”Ei, tämä ei riitä. Et ole vielä huipulla! Yritä kovempaa!”  Elämä oli todellakin jatkuvaa suorittamista. Suorittamista sekä sisäistä kipuilua.

Kun lähdin matkalleni kesällä 2015 tein tietämättäni henkilökohtaisenretriitin. Nautin siitä, että sain olla yksin: kuunnella musiikkia niin lujaa kuin halusin, valita kuuntelemani kappaleet miten halusin, pysähtyä missä halusin ja nukkua yöni missä halusin. Pohjolassa oli helppo vältellä ihmiskontakteja. Some oli poissa, kännykkä äänettömällä.

Olin lapsesta saakka nähnyt voimakkaita unia. Muistan vieläkin lapsuudestani tietyt unet, jotka toistuivat uudelleen ja uudelleen. Yksi unistani oli sellainen, jossa kävelin hautausmaalla, jossa kasvoi koukeroisia puita ympäriinsä. Sellaista paikkaa en ollut koskaan elämässäni nähnyt, mutta tiesin olevani hautausmaalla. Kävelin puiden välissä hautausmaata pitkin ja minua pelotti. En ollut koskaan nähnyt myöskään juuri sellaisia puita muualla kuin unessani. Ajaessani yhä syvemmälle Lappiin havaitsin Lapin erämaa-alueella puita, jotka muistuttivat minua unestani.

Norja

Neljä pitkää päivää hiljaisuudessa ollessani olin saapunut sinne, minne olin ollut jo vuosia menossa: Suomen kaikkein Pohjoisimpaan kolkkaan, Norjan rajalle Nuorgamiin. 23.7.2015 – sinä päivänä ylitin Norjan rajan.

En ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista: ajoin pitkin vuonon reunaa. Ympärilläni oli vuoret, vuonossa loisti sininen meri. Valkoiset linnut liisivät sinisellä taivalla, joka tuntui olevan niin alhaalla, että näytti sille, kuin taivas ja maa kohtaisivat toisensa.

Näin kauniin levähdyspaikan tien vieressä, mutten malttanut pysähtyä – en vielä. Ajaisin lähimpään kaupunkiin. Mutta yhtäkkiä tie katkesi kesken kaiken. Navigaattori ei toiminut, puhelin ei toiminut, enkä löytänyt kiertoreittiä, jota kulkea. Muistin kauniin levähdyspaikan ja päätin palata takaisin.

Ajoin auton parkkiin ja lähdin juoksemaan kohti vessaa, joka oli aivan toisessa päässä levähdyspaikkaa. Juostessani havaitsin jälleen kerran puut: koukeroiset puut, jotka muistuttivat lapsuuteni unta. Juoksin kohti vessaa ja juuri ennen sitä, oli ”puualueen” laidalla suuri kyltti, jossa luki jotain. En malttanut odottaa vessaan menolta, joten luin nopeasti tekstin:

”Alue on vanha saamelainen hautauspaikka”.

Olin shokissa.

Siinä minä nyt seisoin – kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Minun matkani alkoi

Tämä löytö aloitti matkan, jota olen kulkenut nyt viiden vuoden ajan. Se pakotti avaamaan silmät niille asioille, jotka olivat olleet aina osa elämääni, mutta joita en ollut uskaltanut katsoa tarpeeksi syvälle.

Se myös käänsi kaiken ympäri:
Kuka olen?
Miksi olen täällä?
Mikä on tarkoitukseni tässä elämässä?
Miksi teen niitä asioita mitä teen?
Teenkö niitä oikeista syistä?

Lähdin maailmalle etsimään itseäni syvältä itsestäni ja sen myös tein.
Tie ei ole päättynyt, se jatkuu niin kauan, kun elämäni tässä maailmassa on jatkuva. Mutta enää en soimaa itseäni keskeneräisyydestä, enää en yritä olla koko aika enemmän mitä olen. Näen merkityksen jokaisessa askeleessa, jonka otan ja osaan olla kiitollinen.

Viisi on onnen numeroni. Viiden vuoden jälkeen iholleni taltioitui piirtämäni kuva, joka on muistuttava minua aina siitä, mitä löysin. Siitä, joka teki minusta sen kuka minä todella olen.

Lue jatko-osa: kurkkaus menneeseen täältä