Lue osa 1: kuinka kaikki alkoi täältä

Olin 3 vuotias tehdessäni ensi esiintymiseni. Äitini estelyistä huolimatta hyppäsin mikrofoniin laulamaan päästä keksittyjä lauluja. Lava oli aina kutsunut puoleensa – veto sinne oli sisäistä ja tarve esiintyä oli luontainen. Ei se varmaan ollut ihme, sillä niin isoisäni kuin hänen äitinsä eli isomummini olivat esiintyjiä. Sain tosin tietää isomummini näyttelijän urasta vasta hänen jo kuoltuaan. Taiteen tekeminen monipuolisuudessaan oli suvun jatkumo ja se oli hyvin arkinen asia meidän perheessämme. Ja silloin jos taiteella ei elänyt, tehtiin välillä muita töitä. Samaan aikaan olin sekä taiteilijoiden jälkeläinen, että täysin ”perus duunareiden” lapsi. Taiteilijuudesta ei siis koskaan tehty minkäänlaista numeroa, mutta sen tekemistä tuettiin.

Taitelijaidentiteetti

Se, että ymmärsin olevani taiteilijaihminen, tapahtui vasta aikuisiällä erään kollegani sen minulle sanoessa:
”Sä olet Emma taiteilijapersoona”.
-Ai olen vai?

Niin, totta…olin lapsesta asti piirtänyt, tanssinut, kirjoittanut, ohjannut, tuottanut, juontanut, laulanut ja ennen kaikkea näytellyt. En ole koskaan niin sanotusti valinnut sitä mitä teen vaan se kaikki on ollut hyvin sisäsyntyistä.

Kuitenkin tänä päivänä jalan oven väliin saaminen isoille estradeille ei ole niin kuin ennen. Pääsin erään tapahtuman markkinointitempauksen tiimoilta haastattelemaan Mikko Kivistä, joka totesi haastattelussa, että:
”Ennen riitti, kun oli kanttia tulla lavalle. Enää se ei ole niin.”

Sisäinen kutsumus

Olin tehnyt töitä aina. Aloitin Kevätpörriäisten myynnistä 7-9 vuotiaana. Minulle oli selvää, että elannon eteen oli tehtävä töitä. Kuitenkin aina kiinnittyessäni johonkin työpaikkaan tunsin, että jokin osa minusta tukahdutettiin. Tuntui sille, kuin osa sielustani olisi kuollut. Tiesin, että minun oli seurattava kutsumustani tavalla tai toisella, mutta ei kuitenkaan hinnalla millä hyvänsä.

Eri yhteyksissä minulle oli yritetty ehdottaa chat -juontajaksi ryhtymistä, mutta tyrmäsin ehdotuksen, sillä en uskonut, että tänä päivänä chat -juontajasta pystyy nousemaan uudeksi ”Vappu Pimiäksi”. En ollut valmis menemään tosi-tv -ohjelmiin, sillä en uskonut, että saisin siitä muuta, kun turhan julkkiksen leiman.  Se, että löysi edes jonkun avoimen paikan niihin tehtäviin, joihin kutsumukseni kuulin oli melkoista salapoliisityötä – useimmiten tekijöiksi valitaan suoraan jo tunnetut ja varmoiksi valinnoiksi koetut vanhat tekijät. Ja silloin jos julkinen haku sattui joskus jostain löytymään, oli melkoinen kilpailu siinä, että onnistui pääsemään edes haastatteluun saakka. Keinot olivat siis vähissä, mutta minä halusin elää sillä, jonka tunsin kutsumuksekseni. Siispä loin omaa polkuani keikka keikalta ja kipuilin jatkuvasti sen kanssa, etten ole tarpeeksi.

Miksi kipuilin?

Onnistuin samaan esiintyjänä töitä, josta minulle maksettiin palkkiota – pääsin siis elämään työllä, jota rakastin, mutta kilpailuyhteiskunta oli opettanut, että vain huipulla olisin jotain. Pahimmat vaatimukset asetin kuitenkin itse itselleni. Jokaisen keikan jälkeen tapoin onnistumiseni ruoskimalla itseäni aina vaan lujempaa:
”Teitkö kaiken oikein? Mokasitko jossain? Mitä aiot seuraavaksi?”

Intuition ääni

Vuosien varrella, olin oppinut luottamaan intuition ääneen. Se ääni oli ollut se, joka oli toiminut oppaanani ja turvanani vuosia. Teini-ikä ei ollut helppoa aikaa. Mutta silloin opin, että minun onnellisuuteni oli minun käsissäni ja vain minä itse voisin määrittää sen, miten tätä elämääni elän. Sisäinen ääneni oli se, joka minulle nuo oivallukset kertoi. Kun opin kuuntelemaan sisältä kumpuavia viestejä, opin myös seuraamaan niitä ja tekemään päätöksiä niiden mukana. Intuitioni oli se, joka ohjasi minut myös 17 vuotiaana jättämään taakseni kotikaupunkini Helsingin ja muuttamaan itselleni entuudestaan täysin tuntemattomaan pikkukaupunkiin. Se oli päätös, joka oli tehnyt minusta vapaan olemaan oma itseni ja irrottamaan rooleista, joita olin siihen saakka kantanut mukana.

Paulo Coelho 

Intuitioni oli saanut minut myös tarttumaan kalenteriin, joka tuli vastaan vuonna 2010 kirjakaupassa. Kalenterissa oli lainauksia kirjailija Paulo Coelholta.

”Vanhuutemme määräytyy sen mukaan miten olemme eläneet. Meistä voi tulla aavekaupunkeja tai sitten hedelmällisiä puita, joilla on merkitystä senkin jälkeen kun ne eivät jaksa enää pysyä pystyssä.”
Paulo Coelho

Siitä lähtien olin ostanut Paulo Coelhon kalentereita joka vuosi aina uuden. Kirjoitin blogia, jossa käytin usein hänen lainauksiaan eri asioiden yhteydessä. Mutta kuka oli tuo mies näiden lainauksien takana? Vuonna 2011 luin hänen elämänkertansa. Yhtään kokonaista kirjaa en kuitenkaan ollut edelleen häneltä lukenut. Reissulleni kesällä 2015 kävin kirjastosta lainaamassa hänen yhden kuuluisimmista kirjoistaan nimeltä Pyhiinvaellus.
”Vai otin minä sitten Pyhiinvaellus kirjan mukaan omalle pyhiinvaellukselleni” -minä nauroin ironisesti itselleni. Mutta kuten Pelle Miljoonan kappale, myös tämä osui oikeaan.

Silloin kirjan sisältö tuntui sille, että se oli ”vähän liikaa”, mutta samaan aikaan tiesin:
Tämän kirjan sisältö on jotain sellaista, joka on täyttä totta. Vielä olisi tuleva aika, jolloin pystyin uskomaan siihen itsekin. Se tulisi tapahtumaan silloin, kun aika olisi sille kypsä. Siinä hetkessä olisi vain luettava. Muuta ei tarvinnut.

Mitkä olivat juureni?

Olin äidin puolelta kolmannen polven helsinkiläinen ja isän puolelta toisen. Tunsin lähisukuni, mutta en tiennyt juuri mitään juuristani sen pidemmälle.

Olin koko elämäni kuullut olevani eri näköinen. Perheessäni se korostui siten, että olin lapsista ainut, joka näytti isältämme. Elämässä muutoin se näkyi kysymyksinä kuten:
”Minkä maalainen sä olet, kun sulla on niin tummat silmät ja hiukset, etkä näytä muutenkaan suomalaiselta?”
Olin sukulaisiltani kuullut näyttäväni isäni äidiltä, mummoltani, jonka taustoista en tiennyt juuri mitään.

Kun olin löytänyt itseni syvälle Lapinmaahan Inariin, päädyin vierailemaan saamelaismuseo Siidaan. Jo aiemmin elämässäni olin huomannut yhteneväisyyksiä intiaanien ja mummoni kasvojen piirteissä. Saamelaismuseossa huomasin yhteneväisyyksiä vieläkin enemmän. Kävin museovierailulla katsomassa revontulinäytöksen, jossa musiikkina soi Mari Boinen kappaleet. Vaikka noitarummut olivat museossa visusti lasien takana, tuntui sille, että kaikki se oli jokseenkin tuttua – tunsin tulleeni kotiin.

Mitä tapahtui 2015 tekemäni löydön jälkeen?

Löydettyäni paikan, jossa olin ollut lapsuuteni unissa, palasin takaisin Suomeen ja melko nopeasti takaisin kotiin Helsinkiin. Matkani pakotti minut katsomaan asioita uudelleen.

Enteiden näkeminen

Ollessani 19 vuoden ikäinen, olin maalannut erään tulevan tapahtuman. Olin nähnyt lapsuudestani asti todella voimakkaita ja merkityksellisiä unia. Vain muutamia vuosia ennen tätä matkaani olin nähnyt unissani kahden eri kaverini kuoleman. Tiesin, että uneni sisältävät viestejä, mutta siitä huolimatta pelkäsin uniani. Ollessani hyvin vaikeassa parisuhteessa, jossa siedin henkistä väkivaltaa lähes kahden vuoden ajan, aloin näkemään niin kamalia ja ahdistavia painajaisia, että yritin epätoivoisesti keksiä keinoja, jotten näkisi unia enää ollenkaan. Olin jopa kääntynyt lääkärin puoleen kuullessani lääkkeestä, joka poistaisi unet kokonaan. Luojan kiitos hän väitti, ettei sellaisia olisi edes olemassa, eikä täten ollut niitä minulle suostunut määräämään.
Löytäessäni pohjoisesta paikan, jossa olin ollut lapsuuteni painajaisunissa, minä hyväksyin vihdoin ja viimein sen, että unillani on minulle kerrottavaa. Minun olisi vain kohdattava uneni rohkeasti saadakseni viestit, joita ne halusivat minulle kertoa.

Shamanismi

Kotona kaivoin laatikosta korun, joka oli vuosia odottanut aikaa, jolloin olisin valmis ymmärtämään mistä siinä oli oikein kyse: koru oli Maya intiaanien valmistama. Siinä oli savesta muotoiltu pieni ukko, joka istui kauniin kiven päällä toinen kivi sylissään.

Muistan olleeni ehkä noin viiden vanha saadessani korun. Olin ollut isoisäni kanssa kivimessuilla ja muistan vieläkin sen, kuinka tunsin yhteyden tuon korun energioihin.
Intiaanit olivat aina kiehtoneet minua. Samoin noidat. Molemmat tuntuivat liian kaukaisilta modernisoituneeseen kaupunkielämään, johon olin syntynyt ja jossa olin kasvanut. Nyt oli kuitenkin tullut aika mennä omien mielen rajoitteiden yli: olla välittämättä siitä, mitä ympäristö ajatteli, sillä tiesin, että kaltaisiani olisi olemassa muitakin.

Olin jo aloittanut matkani valmistelun edeltävän syksynä päättäessäni jälleen yhdeksi vääräksi suhteeksi osoittautuneen parisuhteen: silloin tein tietoisen päätöksen aloittaa itseni etsiminen. Minun oli saatava selville syy siihen, miksi aina ajaudun kerta toisensa jälkeen näihin tilanteisiin. Löysin itselleni väliaikaisen alivuokra-asunnon, josta käsin sain rauhassa etsiä uutta kotia ja, josta käsin minun oli mahdollista aloittaa tämä prosessi.

Silloin erään keskustelun päätteeksi isoisäni totesi minulle:
”Tiesitkö Emma, että sulla on hyvin panteistinen elämänkatsomus?”
-En, mitä se tarkoittaa?
”Lue siitä, tuut kyllä löytämään mitä se merkitsee”.

Tämän keskustelun päätteeksi ajauduin lukemaan panteismista, Taolaisuudesta ja lopulta siitä aiheesta, joka oli vetänyt minua aina puoleensa: shamanismista. Nyt olisi enää otettava yksi suuri askel eteenpäin ja liityttävä mukaan yhteisöön, josta voisin löytää myös muita, jotka ymmärsivät, mistä kokemuksissani oli kyse.

Aika

Luin myös opettajista. Siitä, että iän ikuisen oli uskottu, että vain opettaja voisi siirtää oppinsa eteenpäin oppilaalle. Mutta miten ihmeessä minä voisin löytää tällaisesta maailmasta ”vanhanliiton” opettajaa, joka tietää ylipäätään näistä asioista?

Minulla oli aina ollut kiire. Kiire olla enemmän, nopeammin ja lujempaa. Kiire päästä maaliin, jota ei ollut olemassa. Mutta silloin minä hyväksyin sen, että aika, jota me laskemme, on aivan eri kuin tämän Universumin aika on. Kaikki tulisi tapahtumaan juuri silloin, kun aika on sille oikea.

Jotain voisin kuitenkin tehdä jo nyt. Palattuani kotiin maalasin taulun, jonka syvin viesti avautui minulle vasta vuosia sen jälkeen. Asettelin kivikaulakorun yöpöydälleni ja heittäydyin makaamaan vuoteelleni: sulkiessani silmät näin piirissä joukon ihmisiä, joista yhden kasvot erotin. Sain kutsun, joka vei minut matkallani eteenpäin: lähdin Huhdasjärvelle.

Lue osa 1: kuinka kaikki alkoi täältä