Tästä kaikki alkoi.

Oon miettinyt mistä se intohimo esiintymiseen ja kameran edessä olemiseen kumpuaa. Kaiketi siitä, että äitini aikoinaan vei mua elokuvien koekuvauksiin. Kävin nuorena tyttönä mallikoulussa, jonka jälkeen tein mallinkeikkoja. Lisäksi lapsena kilpailin telinevoimistelussa, jossa esiintyminen oli oleellinen osa. Muistan myös saaneeni pienenä kummitädiltä vanhan järjestelmäkameran, jolla kavereiden kesken kuvailimme paljon toisiamme. Perheeni on aina ollut todella kannustava ja antanut mun toteuttaa vapaasti itseäni.

Kasvutarina alkoi 2016. Olin tavallinen nuori nainen,  jolla oli suuret unelmat. Pelkäsin kuitenkin epäonnistuvani ja tulevan nöyryytetyksi. Olen aina ollut kovin ankara itselleni, joka kuitenkin iän myötä lisääntyi. En ole sallinut itseni epäonnistuvan. Oma mieli on pitkään estänyt mua toteuttamasta itseäni. ”En voi, koska olen liian iso kokoinen.” ”En voi koska, mitähän nyt muutkin ajattelisivat.” ”En voi, koska kuitenkin epäonnistun.”

Jotain tapahtui.

Heitin ystävälleni ajatuksen ilmaan. ”Haluaisin osallistua Miss Suomi kilpailuun. Sitä kautta haluaisin päästä rakentamaan uraa mallina tai juontajana Tv:ssä tai radiossa.” 

Odotin ystävältäni jotain negatiivista reaktiota asiaan, mutta ei. Ystäväni kommentoi olevan ylpeä musta ja sanoi, että lähde unelmiesi perään. Tuntui kuin iso taakka harteilta olisi tippunut. Olin sanonut ensimmäistä kertaa asian ääneen. Oloni oli todella helpottunut, koska olin pitänyt haaveita sisällä uskaltamatta kertoa niistä kenellekkään. Silloin tajusin, että oma mieleni oli pidätellyt mua ja piirtänyt kauhukuvia mitä voisi tapahtua. Sinä päivänä päätin, että en halua tulevaisuudessa joutua katumaan etten edes yrittänyt. Oli aika hypätä tuntemattomaan. 

Ensimmäinen asia minkä  pistin täysin remonttiin oli ruokailutottumukset ja liikunta. Aloin syödä säännöllisesti ja liikkumaan paljon. Tietämättäni lähdin kuitenkin tekemään asioita väärin. Tein varmasti kaikki mahdolliset virheet mitä vain voi tehdä. Ajatusmaailma alkoi mennä hulluksi. Työpaikalla ruokatauolla katsoin työkaverien ruokia ja mietin mielessäni miten lihottavaa ruokaa he söivät, vaikka todellisuudessa ruoka oli ihan tavallista kotiruokaa. Pahimmillani listasin vihkoon ylös kuinka paljon kaloreita on jopa hedelmissäkin. Saman aikaisesti treenasin 6-7 kertaa viikossa ja kaksi kertaa päivässä. Ajattelin, että mitä enemmän liikun niin sitä lähempänä olen tavoitetta. Todellisuudessa tein vaan hallaa itselleni. Tuloksia ei tullut ja kroppa meni jonkinlaiselle säästöliekille. Uskon vahvasti kohtaloon ja siihen, että kaikki tapahtuu syystä. Tietämättä olin käynyt serkkuni kanssa, joka ammatiltaan on personaltreiner jo pitkään samalla salilla, mutta aikataulut salin suhteen olivat aina menneet ristiin. Yhtenä päivänä kuitenkin törmäsimme salilla ja kerroin serkulleni omasta projektista. Serkkuni lupautui lähtemään projektiin mukaan. Heti yhteistyön alussa serkkuni puuttui jo kieroutuneeseen ajattelutapaan ja tottumuksiini. Lähdimme yhdessä rakentamaan sotasuunnitelmaa.                                                                                                    

Aina olen ollut hyvin päättäväinen ja ehkä hieman myös jääräpää, eli salaa tuli kuitenkin uhmattua serkkuani. Tahdonvoima oli niin kova, että kuvittelin kieroutuneessa ajatusmaailmassa, että jokainen treeni ja vähäiset kalorit vievät lähemmäs kohti tavoitetta. Normaalia minulle oli, että olin kuntosalilla jo klo 5 aamulla. Kannoin päivittän olallani valtavaa salikassia, jossa oli mukana hygieniatarvikkeet, koko päivälle ruuat sekä vaihtovaatteita. Normaalia mulle oli, että unen määrä per yö oli 5h. Ehkä hieman koomistakin mutta useat kerrat talvella lumimyräkässä juoksin kesälenkkarit jalassa metsäpoluilla,  jossa ei talvisin ollut minkään näköstä kunnossapitoa. Monet kerrat olin nurin, mutta aina nousin ylös vilkuilin ehkä hieman ympärille näkikö ketään ja jatkoin matkaa itsekseni naureskellen. Hurjimmat dietit joita pidin normaaleina olivat esimerkiksi 200g pelkkää proteinia neljä kertaa päivässä. Kanaa, kalaa tai lihaa. Enkä tietenkään myöntänyt serkulleni sooloiluista. Näitä diettejä pidin 1-2 viikkon jaksoja ja koko projektin aikana noin 10 kertaa.

Muistan hyvin Jouluaaton 2016. Oli ensimmäiset päivät yli puoleenvuoteen, kun annoin itselleni luvan herkutella ja pitää salilta välipäivää. Aluksi olin innoissani vapaasta  illasta, mutta myöhemmin herkuttelun jälkeen kärsin kovasti huonosta omastatunnosta, joten helpottaakseni oloa vedin kunnon kotitreenin. 

2017 vuodenvaihteessa kilpailut alkoivat lähestyä. En ollut vieläkään tyytyväinen kehooni. Muistan hyvin päivän, kun olin juoksulenkillä ja mietin mielessäni, että tarvitsen lisää aikaa en ole vielä valmis, enkä tyytyväinen itseeni. Meni muutama päivä eteenpäin, olin aloittanut juuri missivalmennukset Fashion Model Agencyn mallitoimistolla. Toimistolla tiedotettiin, että kilpailut siirtyvät muutamalla kuukaudella ja että finaali tullaan  käymään syyskuussa. Meinasin huutaa ilosta. Harjoittelu jatkui missivalmennuksissa, sekä entistä tiukemmalla ja kovemmilla kuntosalitreeneillä sekä ruokavaliolla. 

Aikataulutin arjen kellontarkasti kalenteriin. Tein hoitoalan työn lisäksi muitakin töitä. Mulla oli mm. omia jumpparyhmiä joita pidin nuorille, lisäksi tein mallintöitä ja toimin henkilökohtaisena avustajana. Arki oli todella hektistä, eikä lepopäiviä ollut. 

Kun vihdoin kilpailujen haku alkoi olin todella innoissani. Juuri tuota kilpailua ja hetkeä varten olin valmistautunut 1,5 vuotta. Hakuun tuli laittaa kaksi mahdollisimman luonnollista kuvaa itsestään, kokovartalo- ja kasvokuva. Hakuun tuli myös kirjoittaa vapaamuotoinen teksti itsestään. Hakuajan päätyttyä meni muutamia päiviä, kun sain sähköpostiin viestin ”Onnea, Olet päässyt jatkoon Miss Suomi 2017-kilpailussa. Kiitos hakemuksestasi Miss Suomeksi 2017. Olet päässyt noin tuhannen hakian joukosta jatkoon, onnea!” Olin tuolloin töissä ruokatauolla, viestin ensimmäiset lauseet luettuani meinasin tukehtua ruokaan. Kollegat ihmettelivät ja kyselivät mikä on, mutta pidin asiaa vielä salassa. Viestissä kutsuttiin castingiin, joka järjestettiin hulppeassa Villagrandessa. Aloin harjoittella puhettani, jonka aikoisin esittää tuomaristolle casting-päivänä. Puheen piti olla täydellinen ja mieleenjäävä. Noh sitä se kyllä oli.. 

Casting-päivänä minua jännitti todella paljon. Sydän hakkasi ja tuntui kuin jalat olisvat olleet puuroa. Vuoronumeroni taisi olla 21. Toivoin vaan, että pääsisin nopeasti tuomariston eteen. Aika kului todella hitaasti,  jännitystä lisäsi odotushuoneessa pyörivät Miss Universum kisat. Kun oma vuoroni koitti tapahtui pahin painajainen. Pääni tyhjeni ajatuksista ja unohdin täysin mitä piti tehdä. Ensimmäinen asia mitä sanoin tuomarisolle oli, että ”ei hitto mua jännittää!” Tuomaristo oli todella mukava ja ymmärsi jännityksen. Jännityksen takia olen unohtanut mitä edes tapahtui. Muistan, että yksi  tuomari nauroi mun jutuille niin, että veti vettä henkeen ja yski sitten siinä jonkin tovin. Omaa vuoroa odotellessa olin satuttanut jalkani. Adrenaliini oli niin kova, että  haastattelussa jalkani vain vuosi verta. Tuomariston edessä yritin sitten asetella irtoavaa haavalappua paikoilleen. Haastattelu ei mennyt ollenkaan niin kun suunnittelin. Tuomariston luota pois lähdettyäni mun olisi tehnyt mieli hakata päätä seinää ja huutaa. Minä joka en salli itseni epäonnistuvan olin nolannut itseni täysin tuomariston edessä. Ajattelin, että peli oli menetetty mun osalta. Loppuaika menikin nopeasti ja tuomaristo tuli kertomaan jatkoon päässeet. Kun kuulin oman nimeni en meinannut uskoa sitä. Siinä vaiheessa kun jäimme semifinalistien kesken Villagrandeen tajusin, että nyt ollaan askeleen lähmpänä unelmaa. Olin niin onnellinen, etten tiennyt mitä sanoa tai miten päin olisin. Tästä starttasi mun matka kilpailussa 2017. 

Meille semifinalisteille järjestettiin heti alkuun viikon kestävä valmennus viikko, jonka jälkeen koulutukset jatkuvat koko kesän yli miltein viikottaisilla tapaamisilla.  Haastavinta oli mulle se, että otin kovat paineet suorituksiin. Mua alkoi jännittää aivan typerimmätkin pienet asiat, kun ajattelin, että mua arvioidaan ja verrataan muihin kanssakilpailioihin. Kilpailun edetessä aloin myös verrata itseeni muihin, joka oli suurin virhe minkä tein. Annoin taas huomaamatta mielelle vallan ohjailla. Oma jaksaminen alkoi hiipua silloin. Urheilu ei tuntunut enään hyvältä toivoin vaan, että voisin syödä kuin normaalit ihmiset. Koko kilpailun ajan tein kuitenkin täyspäiväisesti töitä sekä urheilin tavalliseen tapaan kaksi kertaa päivässä. Väsymys alkoi näkyä treeneissä, arjessa ylipäätään, sekä mussa itsessäni. Painoa alkoi kertyä, iho meni huonoon kuntoon, sekä yleinen jaksaninen oli laskenut. Tahdonvoima oli edelleen kova voittaa kilpailu. Mieleen painuvin koulutuspäivä oli Tuurin Kyläkaupassa kesäkuun lopussa, jossa kuvasimme Tuurin Kyläkauppa tv- ohjelmaa. Meidät semifinalistit laitettiin haastaviin tilanteisiin, joihin ei ennalta voinut valmistautua. Tämä oli minulle ja minun perfektionismi luonteelleni haastavaa. Tehtäviä oli monenlaisia mm. puheen pitäminen lavalla ihmisille ilman annettua aihetta tai sen kummempia ohjeita. Yksi tehtävä oli lähteä haastattelemaan ihmisiä kauppakeskuksessa, kysymykset oli tilanteessa itse keksittävä. Yksi ja ehkä haasteellisin tehtävä oli, että meidän tuli opetella kahdessa minuutissa A4 kokoisen paperin verran tekstiä markan historiasta. Tämä teksti tuli kertoa ulkoa kameralle toisessa huoneessa. Olimme Tuurissa kaksi kokonaista päivää ja tehtäviä oli lukuisia. Tämän reissun jälkeen palasin seuraavana päivänä töihin. Menin esimieheni oveen koputtamaan ja pyysin, että en saisi potkuja töistä. Kerroin nolanneeni itseni useat kerrat tv- kuvauksissa. Esimieheni naureskellen totesi, että et saa. Olo oli kuitenkin todella  pettynyt omaan suoriutumiseen.

Kun seuraava karsintapäivä koitti tiesin jo sinä hetkenä, että nyt ei käy Mirellalle hyvin. Olin henkisesti ja fyysisesti todella väsynyt. Kun puheet tuomaristolle oli pidetty menimme seisomaan riviin. Jatkoon päässeiden nimet kerrottiin samalla tavalla, kun edellisessä karsinnassa. Kun nimet oli sanottu ja omaa nimeä ei tullut iski ristiriitainen olotila. Olin surullinen, pettynyt, mutta samalla tiesin, että näin piti käydä. Tiesin heti, että tulen ensi vuonna takaisin viisaampana ja vahvempana, enkä aio antaa periksi oman unelmani suhteen. 

Projektini kesti noin 1,5 vuotta. Enkä voi muuta sanoa, kun että se opetti kantapään kautta. Opin treenaamaan ja syömään oikein. Opin itsestäni paljon ja mikä tärkeintä opin olemaan armollinen itselleni, sekä kuuntelemaan itseäni. Opin myös heittäytymään, sekä nauramaan itselleni ja omille ”epäonnistumisille”. Elämä on paljon hauskempaa, kun ei ota kaikkea niin vakavasti. Unelmien edessä on enemmän tai vähemmän alamäkiä, niistä mennään eteenpäin ja ne vain opettavat ja vahvistavat meitä. Kerran joku viisas sanoi, että ei se ole se päämäärä, vaan matka. Mulla matka jatkui tuosta kohti 2018 vuoden kilpailuja. Oma mieli on ainoa joka voi estää, joten sä päätät. Maailma on rajaton unelmille ja valmis toteuttamaan niitä. Projektin aikana luin paljon kirjoja, jotka avarsivat paljon omaa näkemystä itsestäni, ympäristöstä, sekä suhtautumisesta asioihin. Eckhart Tolle- Läsnäolon voima, Diana Cooper- Ihanat enkelit, sekä Jaana Villanen- Uskalla.