Yllätyksiä ja vaikea alku..
Kun kaikki ei käy niinkuin kirjoissa….
Voisin sanoa ainakin itseni osalta että tähän pisteeseen asti tämä ei ole ollut helpointa..
Oli marraskuu,kun jouduin sairaalaan naaman puutumisen sekä näköhäiriöiden vuoksi. Tästä seurasi se että jouduin osastolle noin. Viikoksi kun kukaan ei tiennyt mikä mahtaa vaivata ja tehdä tälläistä.. se oli yhtä tuskaa ja odottamista mitä seuravaaksi tapahtuisi. Hoitajat olivat ihania ja yrittivät miettiä päänsä puhki että mikä voisi olla kyseessä ja odoteltiin lääkäriäkin monta tuntia joka sitten halusi mut mangeettikuvaukseen. Ennen tätä hoitaja kuitenkin sanoi että otetaanpas vielä raskaustesti varmuuden vuoksi vaikka sanoin että en ole raskaana sillä syön pillereitä ja juuri viikko sitten kävin verikokeissa jossa raskaushormoni katsottiin. tunnit kului ja hoitaja tuli ilmoittamaan, että raskaana olen. Menin shokkiin ja soitin miehelle joka juuri sairaalasta kerkesi lähtemään, että tilanne on nyt tämä. Mies onneksi otti asian todella hyvin, vaikka varmasti hänkin kävi tunne myrskyn päässään. Lääkäri kertoikin sitten seuraavana päivänä että oireet ovat johtuneet varmasti raskaudesta ja minut päästettiin kotiin kun en enään saanut ”kohtauksia”. Ennen neuvolaa sekä mitään ultraa kuitenkin sain keskenmenon rv 6. Ja olihan se pettymys…
Viikot kului ja mun aikani armeijaan lähtöön vaan lähestyi. Armeija oli siis ollut mun haaveni 5 vuotiaasta asti. Kun lähtö päivä saapui oli se itselle vaikeaa ”jättää” perhe kotiin kun itse lähdet muualle etkä ihan hirveästi kerennyt kontaktissa olemaan ns. ulkomaailmaan. Mutta melkein kuukauden päivät kului ja jouduin takasin kotiin selkäni vuoksi sillä sitä ei voitu riskeerata, että satuttaisin selkäni pahemmin kun on skolioosi sekä armeijassa olin paljon kivuissa selän ja jalkojen vuoksi. Kotiin päin siis mars….
Kotiin päästyä aloin vasta miettimää, että koskas ne kuukautiset olikaan viimeksi ja järkytyin kun muistin että viimeksi olen vuotanut kun saanut keskenmenon. No jälleen yksi positiivinen raskaustesti ja ei mennyt kuin viikko ja keskenmeno jälleen noin. Rv 6 omien laskujeni mukaan. Siinä kohtaan oltiin miehen kanssa jo surun murtamia että miksi? Onko meissä vikaa? Syytin asiasta itseäni mikä oli tietysti väärin. Keskenmenolle kun et voi mitään. Ja vasta 3 keskenmenon jälkeen asiaa oltaisiin alettu tutkimaan.
Tässä kohtaa jo miehen kanssa käytiin keskustelu että yritetään lasta ja katsotaan miten käy. Ei mennyt kun taas seuraavien kuukautisten kohdalle, jolloin plussasin tästä pienestä joka nyt kovasti potkii sisälläni. Silloin se pelko oli suuri ja odotus hirveintä että näkisi pienen sykkeen. Mutta nyt olen jo päässyt pahimmasta pelostani ohitse sillä kyllä tämä oli kuin lottovoitto enkä vaihtaisi hetkeäkään. Vaikka kaikki ei mennyt alkuunsa niin kuin ehkä piti niin tämä pieni mutta niin suuri asia merkitsee meille paljon ja toivon olevani paras äiti omalle lapselleni.
-J