Life just goes

Menneet päivät ovat olleet mielenkiintoisia, kuulin juuri eilen että on hienoa miten sinut olen itseni ja ulkonäköni kanssa. Nojoo, olen, joka toinen päivä.. Mutta kai se on jo voitonpuolella. Olen myös hyväksynyt oman luonteeni sellaisena kuin se on, ei se aina ole kiva tai hyvä, mutta sekin on minä. Tottakai haluan kehittyä aina parempaan suuntaan monellakin tavalla, no ulkonäöllisesti en oikeastaan koska nykyinen riittää ihan hyvin, mutta joskus häiritsee ihmiset jotka saattavat ihan suorasanaisestikin tuoda esiin että minä en saisi olla sellainen kuin olen, minun pitäisi olla jollain tavalla erilainen. Sellainen on jotenkin todella ärsyttävää. Ja jos en voi muuttaa itseäni niin voisinhan vaikka esittää julkisesti muuta kuin olen….. Sanonpa vaan että NO EN!

Olen kovaääninen, joskus aika raakasanainen ja suora. En silti tietentahtoen halua ketään loukata ja jätän sanomatta minua häiritsevästä asiasta jos koen ettei minun mielipiteeni muuttaisi asiassa mitään… Jos lapset eivät tottele sanomisella niin kyllä aivan varmasti karjahdan, no niin, ja he tottelevat.. Valitettavan usein sanominen ei auta, olen yrittänyt sanoa eri äänenpainoilla, eri tavoilla, tiukasti, hempeästi, monta kertaa, yhden kerran, olla sanomatta, katsoa tiukasti ja hiljaa, yrittänyt sanoa yksinkertaisia ohjeita, selittänyt…. Mutta ei niin ei. Ensin sanon ja jos sanominen ei auta, karjahdan. Jonka jälkeen sitten kuunnellaan kun selitän miksi pyysin tekemään jotain, miksi näin ei saa tehdä, miksi… Liikun kolmen pienen lapsen kanssa yleensä yksin kaikkialla, siis oikeasti lähes aina, olen kotiäiti ja lasten kanssa aina, minun on pakko saada heidät ruotuun ihan missä miljöössä tahansa, voi olla että yksi meinaa singota autotielle kun näkee kivan ötökän siellä, kaupassa yksi yrittää rummuttaa lasipurkkien kansia, sitten kiipeillään jossain sopimattomassa paikassa tai hillutaan vain kävelytiellä siten että yksikään polkupyöräilijä ei voisi vahingoittumatta pujotella hyppivien ipanoiden ohi… Tämäkin on sitten kaksipiippuinen juttu, joko minua katsotaan rumasti kun sanon lapsille kovaan ääneen ohjeistuksia tai sitten minua katsotaan rumasti kun annan lasten hillua, anteeksi vain kaikille mutta minä mieluummin korotan ääntäni enkä oleta että minun lapseni ovat maailman napa, heitä paapotaan ja varotaan ja he saavat tehdä mitä vain.

Nuorempana kuvittelin vielä että minun pitäisi ihan oikeasti muuttua, kuvittelin että ihmisenä kehittyminen on muuttumista. Oikeasti, olen nähnyt sen kuuluisan valon tämän asian suhteen ja ei se niin mene, vaan niin että oppii olemaan tyytyväinen itsenään. Kehittyä voi toki, mutta toiset piirteet eivät lähde kulumallakaan pois, ja silloin ne kannattaa vain hyväksyä itse ja tajuta että ympäristö ei välttämättä ymmärrä tai hyväksy.

Kuvittelin muuten myös että äitiys muuttaa minut yhtäkkiä pullantuoksuiseksi ja hempeäksi.. köh. Voiko ihminen todella olla niin naiivi. Joka ikinen periaate joita rakensin mielessäni vielä lapsettomana, on murtunut ajan kanssa, enemmän tai vähemmän..

suhteet oma-elama ystavat-ja-perhe
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *