Tässä olisi nyt muutama tunti aikaa polttaa isosti kaloreita. Onnistuin viekkaudella ja vääryydellä houkuttelemaan todella mielenkiintoisen oloisen miehen sunnuntaitreffeille.

Sunnuntait eivät ole kuulemma halutuimpia treffipäiviä, en oikein ymmärrä miksi? Ei ole kiire minnekään, ei yleensä ole muita suunnitelmia ja yksinäisyyden sielua musertava paino tuntuu silloin kaikista suurimpana ja ahdistavimpana. Olemisen tuskaa karkuun treffeille, siis.

Sanon viekkaudella ja vääryydellä, koska siltä minusta tuntuu. Edellinen kaikkosi nopeammin kuin palkka tililtä, koska olin tosi innokas tapaamaan ja myös sanoin että olen tosi innokas tapaamaan. Hän oli hetken hieman innokas, mutta ei sitten ollutkaan. Jaksoin ottaa onkeeni ja olen ollut tälle uudelle ihmiselle todella niukkaviestinen, tyhjää hymyilevä, lähes vitsitön ja omaan pirtaani aivan sietämättömän tylsä. Peruin jopa ensimmäiset suunnitelmat etten vaikuttaisi liian tyrkyltä (oli myös hieman kiire, mutta en tehnyt elettäkään sen eteen että olisin yrittänyt hoitaa asian treffien eduksi). Sydän särkyy koska strategia näyttäisi toimivan. 

Sydän särkyy myös siitä että olemme menossa kahville. Kahville meneminen aiheuttaa ahdistusta. Internetissä sanotaan että lämpimien juomien nauttiminen lisäisi ihastumisen tunnetta, mutta tässä on muutama asia pielessä. Mikään kiva kahvila ei ole auki sunnuntaisin. Ne jotka ovat, ovat poikkeuksetta joko ketjuja tai hirveän suuria ja avoimia. Tykkään valoisista ja avoimista kahviloista mutta treffeillä haluaisin että olisi joku hiljainen nurkka, kotoisaa ja lämpöistä, salanurkka jossa jutustella uuden ihmisen kanssa asioita ilman että kaikki näkevät että tuossapa ollaankin treffeillä. 

Kahvittelu on muutenkin vähän.. tylsää. En ole niitä ihmisiä jotka menevät tekemään jotain extremeä ekoille treffeille, tiedättekö, urheilemaan tai hakemaan elämyksiä. Kuolemanpelko, vammautumisriski tai mahdollisuus siihen että jompikumpi tai molemmat näyttävät nololta tehdessään jotain uutta ei isommin houkuta. Mutta haluaisin että olisi jotain muutakin tekemistä kuin tuijottaa kahvikuppia tai toista suoraan silmiin. Toisaalta, tällä kertaa halusin vaan päästä katsomaan mikä hän on miehiään. Ehkä kahvikupponen ei ole tuhoontuomittu asia. 

Mies vaikuttaa paperilla todella kiinnostavalta, on hyvällä tavalla kiireinen ja hyvä työssään, vaikuttaisi älykkäältä, lempeältä ja hauskahkolta. Nyt pitää vaan toivoa että en ole omassa persoonassani ikävä yllätys, tai jatkaa vielä hetki “kaino neiti vailla isompia ajatuksia” -esitystä. Molemmat tuntuvat hieman huonoilta lähtökohdilta.

En ole mikään himolaihduttaja, mutta jos saisin valita niin eläisin elämäni jatkuvassa ihastumistilassa. Silloin tekee mieli vain leijua, jalat ovat levottomat ja levottomuutta lievittää vain ulkona liikkuminen. Jos sitä fiilistä voisi myydä pillerinä, olisin miljonääri. 

(Nyt nolottaa koska unohdin aivan kokonaan hetkiseksi huumeiden olemassaolon. En ole selkeästikään kulmakunnan coolein junnu.)

On muuten hieman noloa myöskin se, että tuossa aamulla sängyssä pyöriessäni hekumoin aivan liikaa sillä että tänään minä 110% todennäköisyydellä halaan miestä. Kosken leveää selkää ja myöhemmin saan tuijotella komeaa leukaa, veikeitä silmiä ja kuunnella matalaa ääntä. Oon tässä laskenut rimaa seksin mahdollisuudesta siihen että otan ilon irti pelkästä katselusta. Aivan OK sekin, todella karmivaa mutta aivan OK.

Koska häntä ei kiinnosta vastata enää. Niin ne väittää ja se on totta. 

Muistan kun katsoin chick flick -klassikon: He’s just not that into you. Ei, se ei räjäyttänyt tajuntaani ja saanut minua suhtautumaan kevytkenkäisemmin treffailuun. Se oli aika huono elokuva, jossa oletettiin että naisten ongelma on se, että olemme aivan helvetin tyhmiä emmekä tajua ettei toista kiinnosta.

En usko sekuntiakaan että kukaan nainen ikinä missään olisi ollut aivan sinisilmäisen kainona hattutelineenä suu ymmyrkäisenä ihmettelemässä että “en ymmärrä miksei kirjeisiini vastata, olenhan aivan upea. Hän on varmaan vain kiireinen, tai viettämässä sukulaisen häitä/hautajaisia.”

Minä ja ne naiset joita tunnen, painimme jatkuvasti lamaannuttavan epävarmuuden ja halvaannuttavan itseinhon vallassa. Se ei ole kaunis asia, eikä mikään kehopositiivisuuden määrä maailmassa muuta sitä faktaa että syvällä sisimmässämme me kaikki olemme ihan hiton ihmeissämme siitä että mikä minä olen ja miten minua ajetaan. Jokainen ele ja tahaton tai tahallinen ääni joka minusta pääsee, aiheuttaa sisälläni nanosekunniksi paniikin: saako näin tehdä, oliko tämä oikea reaktio tähän tilanteeseen. Jos tekemäni asia on erityisen tilanteeseen sopimaton, kuten vaikka horjahdus ruuhkabussissa tai tahaton ähkäisy hiljaisessa avokonttorissa, aivoni saavat illalla pureksia tätä pähkinää ja miettiä että kuinkahan moni piti minua aivan raivostuttavan vaivaannuttavana ihmisolentona. Muistan myös seuraavana aamuna bussissa seisoessani ajatella, että tänään en ainakaan sitten aiheuta draamaa niin kuin eilen. 

Jos aivot toimivat tällä tavalla arjessa, ne toimivat niin myös uuden ihmisen kanssa. Jokaisen viestin jälkeen iskee paniikki: Tämähän oli ihan paska viesti. Kuka urpo sanoo enää moi. Olisiko pitänyt laittaa jotain hauskaa, kikkelis kokkelis. Hyi helvetti, ei, käyvät naisen aivot. Viestin lähettämisestä on kulunut 5 sekuntia. Viisi kokonaista sekuntia eikä toinen ole vielä vastannut. Okei, eli hän ei pitänytkään minusta. 

Siinä se tulee ensimmäisen kerran, pyhä ymmärrys siitä että minä olen huono ja mitä oikein kuvittelin kun lähdin itseäni tyrkyttämään toiselle ihmiselle. Kontaktin ottamisesta on kulunut noin 7 sekuntia ja olen jo ehtinyt tajuta oman riittämättömyyteni ja ymmärtää ettei minun olisi pitänyt häiritä toista ollenkaan. Tämä sama epävarmuus jatkuu koko keskustelun läpi. Jos joskus menisin naimisiin kysyisin varmasti alttarillakin vielä: “Niin ootko nyt ihan varma että tykkäät musta silleen? Koska kyllä tän voi vielä perua, sano vaan jos susta tuntuu että oon ollu liian innokas.”

Eli uskoisin ymmärtäväni että kun toinen ghostaa, hän tekee sen vain siitä syystä etten ollutkaan kiinnostava hänelle. Sen ymmärrän monta kertaa päivässä. Miksi siitä ei sitten kuitenkaan pääse yli?

Minua on ghostattu elämäni aikana aika monta kertaa, jopa silloin kun se ei ollut vielä ghostaamista. Vihaan koko aktia ja jos saisin päättää, jokainen ihminen olisi sen verran selkärangallinen että kehtaisi sanoa ettei kiinnosta. Minä mukaanlukien, koska osataan sitä täälläkin päässä. Pakeista pääsee yli iltapäivässä, vastaamattomuus jää kaihertamaan. Ymmärrän yleensä kahdessa vuorokaudessa että tämä oli nyt tässä, mutta ratkaisukeskeisenä ja hieman itseruoskintaan taipuvaisena haluaisin niin kovasti saada palautelapun siitä, mikä meni pieleen ja miten arvioisit tapailukokemuksesi asteikolla 1-10. 

Tiedän omat sudenkuoppani ja tiedän tasan tarkkaan että TOP3 turn offit minussa ovat:

1) Ulkonäkö. En ole susiruma mutta en ansaitse myöskään ulkonäöllä elantoani. Jätän tähän takaportin auki että voisin mennä mainosmallista. (En mene.)

2) Kainouden puute. Minulla on tapana höpötellä mitä sylki suuhun tuo ja olen tosiaan aika valmis ihastumaan jos hengität, osaat kertoa vitsin ja tiedät pari hyvää bändiä.

3) En osaa niin selkeästi näyttää toiselle että olen kiinnostunut. Osaan sanoa sen suoraan, jopa töksäyttäen, mutta flirttailuni ja kehonkieleni on kuin Nikarin Arte Biennale –jakkaralla (se on pölkky). Tämä yhdistelmä ei kuulemma ole se viehättävin kombo.

Jostain syystä silti haluaisin että nämä asiat ja puutteet sanotaan minulle ääneen. Haluaisin niin kovasti että joku vahvistaa minulle sen mitä jo tiedän. En usko että tulen koskaan muuttumaan tai muuttamaan itseäni, voin olla varma että seuraavallakin kerralla toistan virheeni enkä opi niistä mitään.

Edellinen ghostaus johtui siitä että en päästänyt jo alun alkaen huonosta vitsistä irti ja olin liian innokas olemaan toiselle elämää suurempi ihastus. Menin itseeni ja lupasin että seuraavalla kerralla olen kuin hieno lady, silmäilen vain hennosti viuhkani takaa ja odotan että metsästäjä-keräilijämies kolkkaa minut luolaansa.

Tätä kesti kymmenen minuuttia, jonka jälkeen mietin että toimisikohan jos lähettäisin alapäästäni kuvan sille yhdelle joka kerran vihjasi jotain seksuaalissävytteistä muutama viikko sitten.