Jääkiekkoilijalla on ikävä

Aaaaand here we go..

Pidimme Jääkiekkoilijan kanssa hiljaiseloa pitkään, melkein kaksi kuukautta. Hän ehti muuttaa perheineen uuteen kotiin ja olimme molemmat olleet yhtä mieltä siitä, ettei tässä nyt ryhdytä mihinkään typeryyksiin (enää entistä typerämpiin juttuihin siis) vaan ollaan aikuisia ja unohdetaan kaikki tapahtuneet. Kunnes eräänä arki-iltana yhdentoista aikoihin istuin kirjoittamassa blogipostausta saadessani puhelimeen viestin ”Moi” eikä mitään muuta. Nopeasti kelasin tilanteen kulun päässäni ja tajusin, että Kiekkoilija näki että olen paikalla ja että olen saanut viestinsä, mitä hittoa teen. Vastaanko mitään? Äääh! No, kyllähän sen jo kaikki arvaa, että tietysti vastasin: ”moi?”

”Mitä teet?”
”Kirjoitan. Mitä ite?”

Siitä se sitten lähti. Hän oli ajelemassa ja kaipasi seuraa mutta ilmaisi asian hyvin hienovaraisesti. Ehdotin, että voin viestitellä kanssaan tovin ennen nukkumaanmenoa. Tein selväksi etten ota häntä kyläilemään, mutta jotenkin sitä sitten kuitenkin päädyttiin ajelulle. Olen aina rakastanut kesäöisiä ajeluita ja kun Kiekkoilija haki minut kotoani ja istuin autoonsa, se tuntui täysin luontevalta. Ei jännitystä, ei arkailua, morkkiksia, eikä vaivaantunutta hiljaisuutta. Hän vitsaili kustannuksellani ja minä nauroin. Kunnes kysyin häneltä suoraan, miksi hän on ajelulla keskellä yötä, eikä uudessa kodissaan perheensä kanssa. Päädyttiin juttelemaan heistä ja ”meistä” (there is no US!). Kiekkoilijalla on matala ja miehekäs ääni, rauhallinen puhetyyli ja nokkelan sarkastinen huumorintaju ja sen lisäksi hän tuoksuu aivan kestämättömän vastustamattomalta. Tähän kun yhdisti sen, että pysähdyimme pellon laitaan katselemaan kauempana näkyvää salama-merta, niin olin taas aivan liian myyty.

Rajuilma oli jo menossa eteenpäin, joten maa oli sateesta märkänä ja ilma oli tyyni ja suorastaan kylmä. Siinä me pimenevässä kesäyössä nojattiin autoon kylki kyljessä ja tuijotettiin välähdyksiä. Ehkä se johtui siitä, että tämä oli ensimmäinen kerta kun olimme selvinpäin näin luvattoman lähekkäin mutta kun Kiekkoilija hipaisi kättäni niin ennen kuin tajusinkaan oli jalat taas viety altani. Aikamme pussailtiin ja lopulta lähdettiin ajelemaan takaisin. Kiekkoilijan käsi hakeutui silittelemään reittäni ja se pysyi siinä koko kotimatkan, minun käsi puolestaan ajautui hivelemään hänen kättään, aivan liian hyväksyvästi.

Ottaen huomioon, että a) hänellä on PERHE ja että se on aika kohtuuttoman iso miinus, niin eikö Kiekkoilijassa nyt voisi olla joku muukin perustavaa laatua oleva vika, joka saisi minut unohtamaan hänet. Kokonaan. For good.

Sotken tunne-elämääni ja kaivan omaa hautaani sitä tahtia, että: