Kiireinen viikonloppu, osa 2.
Perjantai oli mennyt jo niin vauhdikkaasti, että loput viikonlopusta ansaitsi kokonaan oman lukunsa.
Laitoin lauantaina aamupäivällä out of my league-miehelle jaadajaada-tyyppisen viestin, johon hän nopeasti vastasikin. Viestittelimme koko päivän ja illan, säännöllisen epäsäännölliseen tahtiin. Ei kuitenkaan yleistä seuranpitoa häiritsevään tyyliin. Olin ystäväni luona yökyläilemässä ja tarkoitus oli siirtyä miehensä bändin keikalle myöhemmin illalla.
Join aivan älyttömän määrän alkoholia, oltiin kaukana semmoisesta Sex and the city-tyyppisestä maistelusta. Mutta, tahdon huomauttaa, etten silti ollut mitenkään liian humalassa (mitä tämä kertoo orastavasta alkoholiongelmasta tai liiallisesta maksan marinoinnista, jääköön mainitsematta). Olin myös ostanut uuden, kirkkaanpunaisen mekon, joka kieltämättä oli päälläni todella imarteleva. Itsetunto oli huikeassa vedossa, kuten minäkin.
Keikan jälkeen tapahtumapaikan ulkopuolella seisoi lauma ystävä- ja tuttavaporukkaamme. Kävelin ulos pyytääkseni ensimmäiseltä vastaantulijalta tulta. Tämä ennestään minulle tuntematon mies oli pitkä, kalju mutta parrakas, arviolta 30 – 35-vuotias ja ihan lupaavan oloinen. Kunnes kiitettyäni tulesta hän totesi: ”Menen suoraan asiaan, ootsä sinkku?” Tuijotin hetken hämilläni, en ollenkaan pitänyt miehen asenteesta, mutta jostain syystä jäin kuitenkin juttelemaan. Hän puhui töistä. Kertoi eronneensa vastikään ja puhui ja puhui ja puhui itsestään. Vaikka miehen silmät ja hymy olivat aivan ihania, niin lopenkyllästyneenä totesin, että nyt on kyllä kiire. Heippa. Samoihin aikoihin toivotettiin hyvät yöt out of my league-miehen kanssa.
Noh, tietenkin tämä itsestään liikaa puhuva mies tuli samaan tilataksiin ja mentiin samaan jatkopaikkaan. Sanoin ystävälleni, että pidä huoli ettei tämä maailman lahja pääse viereeni. Jotenkin päädyin kuitenkin uudestaan juttelemaan miehen kanssa, hän oli sinnikäs, muttei enää niin niljakkaalla tavalla. Olin paikoitellen todella tylyhkön jämäkkä häntä kohtaan; kielsin puhumasta töistä. Käskin kertoa jotain oikeasti kiinnostavaa ja puoliksi vastahakoisesti annoin pyydettäessä numeroni (hän kuitenkin kohteliaasti ehdotti treffejä ja kysyi saisiko soittaa minulle seuraavalla viikolla). Mies tietysti halusi varmistua että annan oikean numeron, joten pakkohan se oli. Jokin hänessä kiinnosti.
Kiinnosti oikeastaan niin paljon, että päädyttiin minun aloitteesta pussailemaan. Ulkona jonkun tönimistilanteen sankari meinasi kaatua päälleni jolloin mies oli suojeleva, ei kuitenkaan aggressiivishenkisesti, mistä pidin todella paljon. Pilkun aikoihin lähdin ystäväpariskuntani kanssa kohti taksiabussia. Mies kysyi saako tulla saattamaan. Mies kysyi saako pitää kädestä. Yhtäkkiä oli todella onnellinen ja turvallinen, sekä pidetty olo. Hän ei tuputtanut enää seuraansa, ei vongannut seksiä ja oli täydellinen herrasmies. Halusin hänen olevan siinä.
Päästyään kotiin hän laittoi viestin. Ja seuraavana päivänä hän laittoi viestin. Sitä seuraavana soiteltiin. Ja nyt, vihdoin, näemme selvinpäin treffien merkeissä. Jännittää. Pelottaa. Jännittää. Ehkä eniten jännittää se, että mitä jos selvinpäin en pidäkään hänestä? Tosin, kaikki viestittely ja soittelu on toki tapahtunut selvinpäin, joten ei tässä nyt aivan suden suuhun olla menossa.
Onneksi sinkkunaisen jääkaappi on täynnä alkoholia, jos tilanne sitä vaatii.
Edit: Makaan sängyssäni tätä kirjoittamassa ja mietin, että herranjumala. Voinko olla ihastunut. Miksi jännittää NÄIN PALJON:
