Minulla on miespuolinen ystävä, jonka olen tuntenut jo useita vuosia. Jääkiekkoilija. Pitkä, hyvännäköinen, urheilullinen, hyvin pukeutuva ja hauska herrasmies. Hän on koko tämän ajan ollut parisuhteessa ja saanut välissä lapsenkin vaimonsa kanssa. Olemme aina tulleet äärimmäisen hyvin toimeen, meillä on täysin yhteen synkronoidut huumorintajut ja minä aina toilailen jotain, mistä hän vääntää hupia kaikkien kuullen. Ja kaikkia naurattaa. Olen aina nähnyt hänet vain ja ainoastaan kaverina.

Kerran, vuosia sitten, hän humalassa ehdotteli minulle yhteistä yötä mutta jyrkästi kieltäydyin, olinhan itsekin tuolloin vakavasti otettavassa parisuhteessa. Taisin myös vähän läksyttää häntä tästä ehdottelusta ja humalasta tokeennuttuaan häntä selkeästi hävetti ja kadutti ja tilanne jäi siihen. Lyhyen morkkiksistaan johtuvan etääntymisen jälkeen välimme taas normalisoituivat, eli kaikki oli jälleen hyvin heti kun hän unohti typeryytensä.

Sitten meni taas vuosia. Minusta tuli sinkku ja hän pysyi naimisissa. Kaikki oli ihan hyvin, kunnes erään yhteisen ystävämme synttärikemujen päätteeksi lähdin aamuyöllä kävelemään kaupungin läpi kotiini. Mies, tietysti, asui samalla suunnalla ja ehdotti kävelevänsä samaa matkaa omaan kotiinsa. Höpöteltiin ja naureskeltiin koko neljän kilometrin matka. Kaaduin kerran mekkoineni, mutta se johtui varmasti vain kengistä (ballerinoista…), ei niinkään humalatilastani… 

Kotiovella kysyin saako hän tilattua taksin vai jatkaako kävellen? Vastauksena kysymykseeni Kiekkoilija tarttui minua kädestä kiinni, veti lähelleen ja siinä seisoimme aivan kasvotusten tuijottamassa toisiamme silmiin. Jännitti. Sydän hakkasi hurjasti kun hän piti minua otteessaan. Työnsin miehen pois, käänsin selkäni hänelle ja aloin sovittaa avainta humalaiseen lukkoon. Tiuskaisin samalla jotain sen suuntaista, että mene kotiisi vaimosi luokse! Ei aavistustakaan mistä se itsekuri tuli, sillä enemmän kuin mitään, toivoin että hän suutelisi minua. Ja mitä teki Kiekkoilija? Otti kädestäni uudestaan kiinni, veti minut aivan liian lähelle luokseen ja taas jäätiin jännittyneenä tuijottamaan toisiamme, kunnes hän hiiiitaan varovaisesti, ehkä kysyvästi, lähestyi huuliani. Ehkä se johtui humalasta? Ehkä vuosien viattomasta flirtistä? Tai ehkä ihan vaan siitä, että mies suuteli aivan järjettömän hyvin, mutta siinä vaiheessa kun jalat meinasi lähteä alta, henki salpaantui ja vatsassa lehahti parvi perhosia, ei itsekurista ollut enää tietoakaan. Se saattoi ehkä olla latautunein suudelma sitten koskaan.

Ja miten hyvin mies suutelikaan! Hallelujah!

Mentiinpä siitä tietysti vielä sisällekkin vaihtamaan humalanmakuisia suudelmia. Mäkätin miehelle kerta toisensa perään siitä, miten väärin me molemmat, ja erityisesti hän, tässä tehdään. Mies totesi tietävänsä ja vaiensi minut ensin suutelemalla ja sitten toteamalla, miten hyvältä ja oikealta tämä tuntuu. Lopulta käskin hänen lähteä kotiin ja olemaan kuin mitään ei koskaan olisi käynytkään. Jouduin keräämään kaiken tahdonvoimani että lopulta sain henkisesti tarpeeksi voimaa irroittautua Kiekkoiljan otteesta ja työntää hänen vastentahtoisesti lähtevän (joskin hyvin treenatun) perseen ulos ovestani.

Työnsin oven kiinni ja kävelin sängylleni makaamaan. Tuijotin kattoa ja mietin että ”Noh, eihän tää nyt ollut millään muotoa keneltäkään esimerkkisuoritus, mutta se oli vaan suutelua..”

Kotimatkallaan sain vielä muutaman viestin joissa
a) kehuttiin takapuoltani (pisteet siitä!) ja 
b) kerrottiin tämän virheen tuntuneen hyvältä.

Samaan aikaan kun mietin, että Never Again, hymyilytti myös leveästi.