Tässä eräänä päivänä viestiteltiin Nikkaroijan kanssa. Muutaman ruokaan liittyvän tekosyyn varjolla vihjaavasti tarjosin iltakyläilymahdollisuutta. Sain kiinnostuneen vastauksen, joka kuitenkin sisälsi ”katsotaan vielä illemmalla”-tyylisen disclaimerin. Ilta tuli eikä miehestä kuulunut halaistua sanaa. Ärsytti vietävästi. Taas rullasin päässäni ”oisit nyt voinu edes ilmottaa”-keskustelua mutta päätin, että ilmoittakoot jos ja kun siltä tuntuu. Puoliltaöin tuli pahoitteleva viesti, että työ vei miestä. Viestiteltiin aikamme ja siitä jäi taas hyvät fiilikset.

Edellisen päivän ”ohareista” (eihän ne nyt kyllä oharit olleet jos mitään ei oltu sovittu) huolimatta päätin rohkaista mieleni ja kysyä illaksi ruokailu- ja elokuvaseuraa. Päädyimme jälkimmäiseen ja päästiin yhteisymmärrykseen, että menen hänen luokse leffailemaan illalla. Pari tuntia ennen tapaamisajankohtaa tuli viesti, josko haluaisin saunoa. Ottaen huomioon, että tapaamisemme ovat pääsääntöisesti olleet iltakyläilyjä (ja yöksi omaan kotiin) jomman kumman luona, sisältämättä mitään sen ihmeempää aktiviteettia, alkoi kummasti jännittää. Ensimmäinen ajatus oli rakentavan naisellinen ”ai olla alasti yhdessä?”. Kasasin itseni kun sain aivoni muistamaan, että onhan tässä nyt jo kaikki nähty. Mikään muu ei olisi ollut vaihtoehto, joten vastasin myöntyvästi kutsuun.

Menin paikalle ja kaikki oli jotenkin äärimmäisen luontevaa. Aivan kuten jokaisella aiemmallakin kerralla. Saunottiin pitkään ja hartaasti pienessä ja tunnelmallisessa saunassaan. Juteltiin juurta jaksain politiikasta, eläimistä, harrastuksista, vähän töistä vaikka molemmat lomalla olikin, ystävistä ja ties mistä.

Saunan jälkeen puin vähän erikoisemmat, tarkalleen ottaen pantterikuvioiset, ”puumahaaremihousuni” jalkaan. Nikkaroija repesi huutonauruun nähdessään pöksyni ja lupasi pyhästi polttaa ne mikäli kerrankin vielä törmää niihin. Ilmeisesti koin oloni kuitenkin turvalliseksi ja luontevaksi, sillä ei puhettakaan että olisin suostunut luopumaan pöksyistäni. Hah. Makuuhuoneeseen niitä ei kuulemma kuitenkaan saisi tuoda. Koskaan. Juuri sen verran voinen myöntyä.

Olin valinnut meille toimintakomediaa katsottavaksi ja kiehnättiin kylki kyljessä koko kaksituntinen elokuva. Hirnuttiin yhtä tahtia asioille joiden ei ehkä ollut tarkoitus olla hauskoja ja kävi ilmi, että saan toistekin valita elokuvan, niin hyvin upposi pätkä molempiin. Myöhemmin kun jo rutiininomaisesti aloin tehdä lähtöä käytiin jotakuinkin tällainen keskustelu:

Nikkaroija: ”Aijotko ajaa kotiin yöksi?”
Minä: ”Öö.. Totaaaa.. En minä tiedä?”

Syvä hiljaisuus. (Olen niiiiiin kestämättömän kankea henkisesti kun järjen pitäisi juosta ja olemuksen olla sulavasanainen. Sen sijaan kävelin vessasta keittiöön ja takaisin, kunnes jatkoin ”Niin, oliko se kutsu vai toteamus?”

”Voisithan sä tännekin jäädä?”

Siinä sitten kaivettiin tuplatäkkiä esille ja käytiin vierekkäin nukkumaan ensimmäistä kertaa.

Kuva: http://www.someecards.com/