Mitenkäs juuri vastikään kerroin, sanoinko ehkä, että viikkoon siitä Putkimiehestä ei ensimmäisten (ja samalla osaltani viimeisten) treffien jälkeen kuulunut mitään? Kylläpä taisin vaan sanoa. Ei olisi pitänyt. Ehkä Putkimies lukee tätä blogia ja päätti antaa aihetta blogikirjoitukseen? Ilmoittaudu!
Noh, en tiedä, mutta nyt hänestä on taas säännöllisesti kuulunut. Säännöllisesti, eli muutaman päivän välein. Olen vastannut kohteliaan etäisehkösti. Kertaakaan en ole kysynyt hänen kuulumisiaan (hän on toki kertonut ne ihan oma-aloitteisesti sen jälkeen kun en ole kysynyt mitään) mutta olen halunnut olla sentään kohtelias ja vastata jotain ympäripyöreää. Hän aina hetkeksi hiljenee, kunnes taas parin päivän päästä tulee uusi ”Moikka, mitä kuuluu 😀”-tyylinen viesti.

Missä vaiheessa sympaattinen lähestyminen muuttuu raskaaksi takiaiseksi joka ei vaan, hitto vie, tajua vihjeitä? Mieli tekisi kirjoittaa ”No mitä nyt TAAS?!” mutta en ole tyly saatika epäkohtelias ihminen. Ymmärrän toki nyt itsekin, että lähestymme tunti tunnilta sitä hetkeä, kun kasaan itseni ja kirjoitan viimeisen viestini ajatuksella ”Kiitos, mutta ei kiitos”. 

Tiedostan toki, että lähinnä itseäni saan syyttää kun en kertalaakista het’ alkuunsa laittanut ”Oli kivaa mutta intressini taitavat olla vähän muualla”-viestiä.

Kerrotteko siis arvon lukijat millaisia reploja te olette (enemmän tai vähemmän takiaisiin) käyttänyt?
Entä miten niihin on suhtauduttu? Syvällä hiljaisuudella, ymmärryksellä vai jollain ”Haista pihtarihuora vittu”-tyylisellä intellektuellilla ja rakentavalla tavalla?

Kuva: Jos joku tietää mistä tämä kuva on, niin kiva. Itsehän löysin sen tietokoneeni arkistoista.