No niin, oltiin siis mieheni kanssa lähdössä joulun viettoon miehen sukulaisiin ja kieltäydyin lähtemästä akuuttiin stressireaktiooni vedoten. Kerroin, etten millään pysty saatika edes halua vetää kulissia tuttujen ihmisten edessä. Minulla ei olisi mitään pakopaikkaa jos romahtaisinkin ja toisaalta kerroin, etten aio katsoa miestä joka välttelee minua viimeiseen asti. 
Jollain käsittämättömällä tavalla mies kuitenkin sai minut mukaansa ja ne olivat elämäni tuskaisimmat neljä päivää. Kaikki yllämainittu tapahtui: tilanteesta ei voitu puhua kyläillessä, mies räpläsi jatkuvasti kännykkäänsä ja vältteli minua, sekä valehteli tekemisistään. Olin aivan totaalisen paskana.

Lähdettiin kotiin ja yritin varovasti puhua asiasta, mutta mies ei juurikaan halunnut jutella, jankutti vain samaa ”en tiedä mitä haluan, en halua tällaista liittoa”. Välissä kuitenkin antoi ymmärtää että haluaa selvittää asiat. Pyhästi hän myös vakuutti ettei ole ketään toista naista – vaikka selkeähän tuo kuvio jo oli. Uusi vuosi vietettiin erillään. Menin isoveljeni ja puolisonsa luokse karkuun ja kerroin lyhysti mikä kotitilanne on.
Miehen aloitteesta viestiteltiin paljon ja pyrittiin kirjallisesti ratkomaan ongelmia. Hän kertoi haluavansa jatkaa kanssani. Kerroin haluavani yrittää. Sovittiin, että olen viikon evakossa jotta molemmilla on aikaa miettiä. Päästiin jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen ja sovittiin, että tulen kotiin. Kotona olikin taas ihan hyvä olla, sen illan ajan.

Fail.

Oli viikonloppu. Mies katsoi urheilua telkkarista ja naputti tietokonettaan koko illan. Täysin tapojensa vastaisesti hän joi aika paljon alkoholia koti-iltana ja alkoi lopulta haastaa riitaa kun en suostunut yhdeltä yöllä viemään häntä sikariostoksille. Halusin kuulemma vain kontrolloida. Tilanne oli absurdi ja täysin parisuhteemme vastainen. Menin makuuhuoneeseen ja aloin kirjoittaa ”erokirjettä”. Mies ei ollut koskaan loukannut minua tahallisesti ja se, miten kylmä hän sinä iltana oli, sai minut tajuamaan että peli on hävitty. Hetken kuluttua kuulin kun mies oli sammunut koneelleen. Menin sammuttamaan telkkaria ja läppäriä mutta kappas vaan, läppärin näytöllä oli auki chätti jossa joku minkki huuteli ”muru hei, nukahditko?”. Ja loppu on historiaa.

Menin ja luin kaiken mitä siinä chätissä oli kirjoitettu ja luulin, että sydämeni pysähtyy. Siellä haukutiin minua, puhuttiin valheita meidän elämästä, haettiin sympatiaa ja sääliä vieraalta naiselta, puhuttiin seksistisiä asioita ja läheteltiin kuvia MINUN KOIRASTANI siltä kyseiseltä illalta tälle naiselle, unohtamatta sitä, että he olivat tavanneet nyt ekaa kertaa menneen viikon aikana, kun minä olin ollut poissa kotoa. Olin tyrmistynyt.

Menin makuuhuoneeseeni, kirjoitin naiselle kirjeen (hyvin ystävällismielisen sellaisen, enhän minä nyt nuorta naista voi syyttää siitä, että minun mieheni oli valehteleva idiootti) jossa kerroin asioiden oikean laidan. Nainen ei koskaan vastannut minulle. Tämän jälkeen kirjoitin miehelle kirjeen, jossa kerroin tietäväni kaiken ja ymmärtäväni nyt asiat hyvin kirkkaasti. Sitten menin nukkumaan.

Aamulla heräsin siihen kun mies juoksi makuuhuoneeseen krapuloissaan ja oli suorastaan raivokas huutomerkki! Siitä alkoi päivän kestävä keskustelu. Ekaa kertaa kuukausiin juteltiin kunnolla, pitkän kaavan mukaan. Mies oli selkeästi tajunnut virheensä (haha, jo tässä vaiheessa!) ja oli äärimmäisen pahoillaan. Toivoi, että tästä selvittäisiin. Pysyin kannassani ja kerroin, että ero on enää ainoa vaihtoehto. Illaksi lähdin ystäväni luo voimaan pahoin ja avautumaan tilanteesta. 
Pystyn edelleen elävästi muistamaan ne tunnetilat ja ajatukseni kun nojasin ystäväni kotona keittiön tasoon ja tuntui että pyörryn ja oksennan yhtäaikaa. Ystävä pakotti syömään ja juomaan ja koiristaan sain terapiaa. Makasin sohvalla ja kyyneleet valui. Tuijotin telkkaria tajuamatta yhtään mitä siellä menee. Koitin puhua ja puhe kääntyi hysteeriseksi nyyhkyttämiseksi. Ystävä kuunteli ja myötäeli, ei kertaakaan hössöttänyt tai alkanut väkisin halailemaan. Se oli parasta, mitä siinä tilanteessa olisin mistään voinut saada.

Muutaman viikon kuluessa saatiin miehen kanssa asuntokuviot selviksi. Mies toivoi että jäisin. Minä toivoin että olisin jo voinut poistua. Lopulta hän jäi minun asuntoon vuokralle yhteisen ystävämme kanssa ja minä muutin pois. Olin ensin kuukauden vanhempieni luona, mikä oli täyttä terapiaa. Lopulta koitti se päivä kun muutin yksin omaan pieneen yksiööni. Pelkäsin ensimmäistä yksinäistä yötä mutta kappas, seuraavana aamuna jo tanssin onnellisena itsekseni. Silloin tajusin, että elämä voittaa.

Nyt tapahtumasta on pian jo puoli vuotta. Olen edelleen väleissä ex-mieheni kanssa. Mies tapailee tätä itseään 12 vuotta nuorempaa 20-vuotiasta tyttöä, jonka kanssa suhde oli alkanut jo edelliskesänä ja mies edelleen valehtelee minulle asiasta – yllättävää kyllä se on ihan ok. Huomaan myös, että mies on joltiseenkin kiinnostunut minun elämästäni jollain lievästi mustasukkaisen uteliaalla tavalla.
Jostain käsittämättömästä syystä en kuitenkaan ole katkera, ehkä päinvastoin koen pientä ylemmyydentuntoa siitä miten hyvin olen asian saanut hoidettua. Minähän olin lopulta se, joka pääsi sanomaan takaisin yhteenpaluuta ruikuttavalle miehelle ”ei kiitos”. Minä olen se, jolla on talous kunnossa, kiva elämä, ystäviä jotka tietävät totuuden ja perhe joille ei tarvitse valehdelle tapahtumista tai uudesta ”salarakkaasta”. Mies sen sijaan oli se, joka melkein viisi kuukautta eron jälkeen vasta pystyi kohtaamaan asian ja kertomaan siitä bestmanilleen. Perheensä sentään sai tietää asiasta ihan kohtuullisissa ajoin, noin kolme kuukautta eromme jälkeen… Haha.

Nyt jos sopii, käännän ajatukseni takaisin Nikkaroijaan.