Viikonloppu meni taas uskomattomalla vauhdilla ohi. Näiden kahden päivän aikana minusta tuli ensisijaisesti haltijakummi ystäväpariskuntani maailmaan työntämälle maailman suloisimmalle poikalapselle. Tämän lisäksi vietin pitkän piknikin parhaiden ystävien kanssa, nautin Helsingin yöstä, hajotin autoni (tai oikeastaan se hajosi ihan itsestään…) ja hinautin sen tutulle korjattavaksi, sekä kihisin tietysti aikani kiukusta. Niin ja tosiaan, viestittelin myös ahkerasti Nikkaroijan kanssa – pääsääntöisesti hänen aloitteestaan.

Kaikki autoepisodin aiheuttama kiukku unohtui kuitenkin sillä sekunnilla kun alkuiltapäivästä sain Nikkaroijalta puhelimeeni ehdotuksen, jotta tavattaisko vaikkapa auringonoton merkeissä. No todellakin tavattaisiin! Kerroin katsastavani bussiaikataulut, mutta Nikkaroija ilmoitti hakevansa minut. Otettiin vähän eväitä mukaan ja mentiin niitylle väijymään lähteviä lentokoneita, samaan paikkaan kuin virallisilla ensitreffeilläkin. Aukiolla itsessään ei ollut ketään mailla halmeilla, mutta terkkuja vaan ainakin niille Shanghaihin, Bangkokiin ja Osakaan matkaaville turisteille, mehän ne siellä niityllä .. öö.. pussailtiin. köh. 

Juteltiin kaikennäköistä ja välillä tuntui hyvältä, suorastaan luontevalta olla ihan vaan hiljaakin läsnä. Jälkimmäinen tuntuisi olevan hyvä merkki, siis se ettei tule kiusaantunutta ja vaivalloista hiljaisuutta. Mutta mistäs me sitten juteltiin? No ainakin haaveiltiin minne sitä matkustaisi jos nyt saisi valita lentolipun kouraan. Nikkaroija valitsi Pohjois-Amerikat, minä tyydyin Kroatiaan. Puhuttiin harrastuksista ja liikunnasta, ruuasta, kasvis- ja kalaruokavaliostani, lentokoneista ja lento-onnettomuuksista, peloistani, perheistä, Suomen roadtripeistä ja vähän kaikesta muustakin kunnes Nikkaroija ehdotti että mentäisiin hänen luo. 

Mentiinkin siis ja päädyttiin viettämään koko iltapäivä ja ilta yhdessä. Nysvättiin kylkikyljessä sohvalla. Telkkari pauhasi taustalla ja höpöteltiin niitä näitä.
Lopulta sain vielä kyydin bussipysäkille (en suostunut vietäväksi kotiin asti, olisihan se nyt kohtuutonta että miespolo menettäisi lätkämatsista tolkuttoman pitkän puolentunnin osion). Olin jo sulkemassa auton ovea kun Nikkaroija totesi: ”Oli kyllä viimeisenpäälle kiva päivä – toivottavasti sullakin”. Niin yksinkertainen ja koruton lause mutta se kuulosti tulevan täysin sydämestä. Koska olen itsekin täysin koruton ja oikeastaan aivan totaalisen takelteleva hempeissä tilanteissa, tyydyin toteamaan ”Oli. Kiitos.” Sentään tajusin hymyillä leveästi, ehkä se vähän seivasi vähäsanaisuuttani.. Eniten kommentti kuitenkin lämmitti ihan vaan siksi, että emme tehneet mitään ihmeellistä, ihan vaan oltiin kahdestaan. 

Ps. Jossain hetkellisessä mielenhäiriössä laitoin myös nettideittiprofiilini jäähylle. For now.
Tinder tosin on ja pysyy. For now..

Gif: http://www.celebquote.com/