Sohvaperunasta crossfittajaksi

Olen ollut kouluajoista pitkälle aikuisikään täydellinen sohvaperuna. En pitänyt liikunnasta missään muodossa. Poltin tupakkaa, söin epäterveellisesti, olin lihakseton ja löysä. Olin “laiha läski”. Lopetin tupakoinnin 9 vuotta sitten ja silloin kääntyi uusi lehti elämässä.  Koska pelkäsin hysteerisesti lihomista, päätin alkaa pössyttelyn asemasta liikkumaan. Minusta tulisi LIIKUNTAHARRASTAJA! 

Liityin siis kuntokeskus Fressin jäseneksi ja aloin liikkumaan. Alkuun kävin läpi kaikki ryhmäliikuntatunnit.  Jäsenyyteen kuului myös pt-tapaaminen ja sain saliohjelman. Olin jumpassa seitsemänä päivänä viikossa ja salikäynnit päälle. Olin  klassinen esimerkki siitä, miten EI kannata toimia, kun täysin ummikkona aloittaa liikkumaan. Jostain kumman syystä en kuitenkaan saanut itseäni kyllästytettyä, uuvutettua tai rikottuakaan (heti alussa), vaan sohvaperunasta tuli kuin tulikin jumppa-Pirkko.

Aloitin perinteisistä Les Millseistä. Salilla yritin velvollisuudentuntoisena nitkuttaa ohjelmaani läpi hirveästi asiasta ymmärtämättä. Painot oli luokkaa kärpäsen kakka ja tekniikka samaa sarjaa. Onneksi en jaksanut tehdä mitään isoilla painoilla, koska puutteellisen tekniikan vuoksi huonosti olisi käynyt. Kuitenkin kun sitkeästi tunneilla juoksin, kunto alkoi ensin kasvaa kohisemalla. 

Muutama vuosi vierähti kuntokeskuksen suurkuluttajana ja aktiiviasiakkaana. Kokeilin about kaikkea, mitä löytyi: bodybalancesta kuntonyrkkeilyyn, zumbasta kahvakuulaan. Kyllästyin (taas kerran) nopeasti kaikkeen ja yritin pitää mielenkiintoa yllä vaihtelemalla lajeja. Kaikki muu vaihteli, kestosuosikkeina säilyivät bodycombat ja kahvakuula. Treenasin täysin fiilispohjalla omien mieltymysteni mukaan ja hyvin yksipuolisesti, jolloin luonnollisesti kerjäsin itselleni ongelmia. Tuli vuosia kestävä kivulias plantarifasciitti, tuli rasitusmurtuma jalkaan, sainpa jonkun kerran olkapäänikin reväytettyä.

Alkoi tulla myös motivaation puutetta. Vuosien tahkoamisen jälkeen ei enää tapahtunut mitään. Kunto ei kasvanut, voima ei lisääntynyt. En edennyt yhtään minnekään, turhautuminen nosti päätään. Olin jo sen verran endorfiinikoukussa, että en jättänyt liikuntaa, mutta ei se mitään erikoista tyydytystäkään antanut. Minulla ei ollut tavoitteita, eikä minussa tapahtunut mitään kehitystä, minä vaan hengailin tunneilla. Ammattisuorittajalle ja kontrollifriikille päämäärätön hengailu on hyvin vaikea olotila, joten jotakin  piti keksiä.

Jo monta vuotta sitten törmäsin netissä lajiin nimeltä Crossfit. Surffailin videoita ja endorfiiniaddiktina kuolasin extremen näköisiä harjoituksia. Tällöin ei harrastusmahdollisuutta ollut vielä kotipaikkakunnallani. Ajatus jäi kuitenkin itämään. Jossain vaiheessa huomasin, että kotikaupunkiin on tulossa crossfit sali. Tässä vaiheessa en vielä uskaltautunut mukaan, mutta netissä seurasin tiiviisti seuran toimintaa. Yhtenä joulukuun päivänä istuin töissä ja huomasin ilmoituksen kahdesta peruutuksen takia vapautuneesta paikasta tammikuun Crossfit Kuopion alkeiskurssille. Klikkasin ilmoittautumisen menemään kiiren vilkkaa, ennen kuin ennätin jänistää. Muutamaa tuntia myöhemmin minulle ilmoitettiin, että olen saanut paikan! Tammikuun alussa seisoin sitten alkeiskurssilla nimilappu rinnassa innokkaana pikku oppilaana. Siitä se sitten lähti ja nyt 3 vuotta myöhemmin sillä tiellä ollaan edelleen. Paljon on tapahtunut tänä kuluneena aikana. Hyvää ja pahaa, nousua ja laskua, mutta ainakaan toistaiseksi ei ole tullut mieleen lopettaa tai vaihtaa lajia.

Mikä nyt sitten on toisin?

• Harjoittelun suunnittelu

En enää suunnittele treenejäni itse (ts. käy suunnittelematta missä milloinkin huvittaa). Ennen kävin juuri tasan siellä, missä mieli teki (= kovissa, nopeatempoisissa jumpissa, joissa hypittiin veren maku suussa). Harjoittelu siis jäi kovin yksipuoliseksi (lukuunottamatta kahvakuulailua, joka on aivan kurko laji ja edelleen minulle hyvin rakas!) ja kehitys jämähti paikoilleen.

Crossfitissä harjoitukset ovat ohjelmoituja ja suunniteltuja siten, että niihin tulee monipuolisuutta. Valikoin kyllä edelleen treenejä. (Tätä ei saa kertoa ohjaajillemme, koska se on meillä ankarasti kiellettyä, ”ei saa poimia kirsikoita kakusta”!).  Jos ohjelmoinnissa on voimisteluharjoituksia tai 5000 m soutu, minua ei todennäköisesti tunnilla nähdä. (Tämähän on ihan älytöntä, juuri siellähän pitäisi käydä ahkerimmin, mikä on itselle heikkoa!). Senioriurheilijana suon kuitenkin itselleni tämän pienen oikomisen. Harjoitukset on joka tapauksessa lähtökohtaisesti niin monipuolisia ja vaihtelevia, että en pysty mitenkään niin paljon välttelemään, etten joutuisi epämukavuusalueelle tämän tästä.

• Henkilökohtainen ohjaus

Crossfit tunneilla on koko ajan saatavissa ohjaaja ja ohjausta. Sitä saa juuri niin paljon kuin viitsii pyytää. Välillä ohjausta tulee yllättäen ja pyytämättäkin, vaikka kuinka yrittää kätkeytyä jonnekin salin peränurkkaan piiloon valvovan silmän alta. Harrastajamäärät meillä on kasvaneet koko ajan ja toivon todellakin, että siitä huolimatta tämä yksilöllinen ote säilyy, koska juuri se on se jokin, joka erottaa harjoittelun normaalista ryhmäliikunnasta (ja on se peruste, jonka takia on valmis maksamaan suhteellisen suolaisen hinnan harjoittelusta).

Myöskin Fressillä oli ihania, innostavia, ammattitaitoisia ohjaajia. Ryhmäliikuntatunneilla kuitenkin harjoittelijoita on salissa kymmeniä. Ohjaaja on koko ajan lavalla. Hänellä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta puuttua yksittäisen harrastajan suoritukseen. 

Salilla ohjausta ei saanut, ellei ostanut kalliita pt-tunteja. Muutaman kerran sain lahjaksi tai ostin itse muutaman pt-ohjauksen. Personal trainereiden taso oli kirjavaa. Oli oikein hyviä, ja oli sellaisia joista en kokenut saavani minkäänlaista hyötyä. Hyvienkin kohdalla rajoituksena oli se, että en koskaan raaskinut ostaa pitkää valmennusta, joten nekin jäivät pintaraapaisuksi.

Ehkä olen poikkeuksellisen kovapäinen, mutta onnistuin olemaan kuntokeskuksen aktiiviliikkujana useita vuosia oppimatta tekemään oikein mm. takakyykkyä, etukyykkyä, valakyykkyä, askelkyykkyä, rinnallevetoa, tempausta, penkkipunnerrusta.  Toki osaa näistä liikkeistä tein, kun ne saliohjelmassa oli, mutta teknisesti kovin puutteellisesti. Edelleen pelastuksenani lienee ollut se, etten kehittynyt voimassakaan, joten painot pysyivät pienenä ja minä ehjänä. Crossfitin alkeiskurssilla järkytys oli suuri, kun minulle kirkastui, etten osaa mitään. En siis yhtään mitään!

Näistä em. syistä johtuen olen Crossfit tunneilla päässyt väkisinkin kehittymään yhdessä jos toisessakin asiassa. Tekniikkaani on korjailtu ja minulle on naputettu suorituksistani lukemattomia kertoja, joten todennäköisesti olen oppinut jotain. Toki yhtä paljon on varmaan vielä oppimattakin. Voimatasoni ovat nousseet joka ikisellä sektorilla siitä, kun on rampilla otin ensimmäisen kerran tangon käteeni. Liikkuvuuteni on parantunut, pääsen ajoittain jopa niin syvälle kyykkyyn, että valmentaja hymyilee.

Eihän tämä mitään mannapuuroa ja mansikkaa edelleenkään ole. Mukaan on mahtunut takkapakkia, vaivoja ja loukkantumisia ja niiden aiheuttamia treenitaukoja. Välillä ei ole tapahtunut mitään kehitystä pitkään aikaan. Ei kerta kaikkiaan mitään. Kunnes sitten taas jossain vaiheessa pitkän ajan jälkeen alkaa tapahtua edistystä, pientä mutta yhtä kaikki! Toki se edistymättömyys alkaa edelleen syödä, mutta toisaalta sitten kun se pieni 2,5 kilonkin parannus tulee, se potkii taas eteenpäin. Tai kun huomaat, ettet kuollutkaan 75 burpeeseen. Tai jaksoit juosta juoksulenkin ylämäen viidettä kierrosta ilman oksennusta suussa. Ja silloinkin kun ei varsinaista edistystä tapahdu, meidän harjoitukset on niin mielenkiintoisia, että niissä viitsii useimmiten käydä sen vuoksi.

Minun on toki oltava realistinen tavoitteiden kanssa. En voi olla millään samalla viivalla Ville 21v:n kanssa, joka on harrastanut kilpaurheilua jo kehdosta saakka (näitähän meillä riittää!). Minun on siis turha verrata kehitystäni ja suoritustani Villeen. Siellä minä hölkytän ja puuskutan jossain kaukana Villen perässä, eikä se rautakaan liiku samaan tahtiin. Sen sijaan pitää muistaa se, millainen olin 3 vuotta sitten (saati 13 vuotta…). TAI millainen on minun ikäiseni keskiverto nainen. Siinä vertailussa  pärjään varmasti ihan hyvin. Ja lajinahan crossfit on täysin skaalautuva, se oikeasti sopii AIVAN KAIKILLE ikään, sukupuoleen tai lähtötasoon katsomatta. Tietysti kaikki eivät sen tyyppisistä harjoittelusta pidä, mutta se onkin sitten toinen juttu.

Jos nyt jotain kaipaan Fressiltä niin ystäviä ja kavereita ja lemppariohjaajia joiden kanssa jumppailimme vuosia. Lisäksi kaipaan välillä Fressin viihtyisää treeniympäristöä. Ennen kaikkea kaipaan  suihkua ja saunaa, josta meidän salilla saa vain haaveilla. Meidän ensimmäisestä crossfit salista tuli mieleen ensisijaisesti venäläinen naisvankila. Uudelle salille muutettiin pari vuotta sitten ja puitteet on nyt hieman vähemmän askeettiset, mutta ei täällä mitään huilumusiikkia ja huojuvia palmuja edelleenkään löydy.

On ramp kurssista ja crossfit harjoituksista tulen epäilemättä postailemaan jatkossakin, sen verran paljon vapaa-ajastani siellä tulee hengailtua.