Joskus se vain on niin. Sunnuntaisin  julkaistaan meidän salin tulevan viikon harjoitukset ja silloin myös suunnittelen viikon liikuntaohjelmani. Yleensä käyn salilla 3-4 kertaa viikossa.  Minun harjoitteluni on täysin harrastuspohjalla, tavoitteena on ylläpitää sekä fyysistä että henkistä kuntoa ja hyvinvointia. Toki mieluusti saavuttaa jotain edistysaskeleitakin siinä samalla. Olisihan se vähän yksitoikkoista vuosikaupalla tyhjää tankoa vemputtaa.

Mitään suurempia kunnianhimoisia pyrkimyksiä minulla ei kuitenkaan ole. Siitä huolimatta minun on jostakin syystä erittäin vaikea lipsua tekemästäni etukäteissuunnitelmasta. Se nyt vaan ei jousta eikä veny. Vaikka olisin kiireinen, pahantuulinen tai puolikuollut väsymyksestä, on mielestäni suunnitelmasta vaan pidettävä kiinni. Minulla on jostain syystä sellainen tunne, että kaikki romahtaa kuin korttitalo, mikäli jätän yhdenkin treenin väliin. Jossain vaiheessa jopa se yhdenkin lepopäivän pitäminen tuntui ylitsepääsemättömältä. 

Tämä pakkomielteisyys on aiheuttanut useita kertoja vuosien saatossa sen, että olen urheillut itseni puolikuoliaaksi. Vaikka väsyttää, uuvuttaa, vaikka joka lihasta särkee, enkä ole missään tapauksessa ennättänyt palautua, mentävä vaan on. Olen myös hankkinut itselleni lukuisia rasitusvammoja sen takia, että olen kuormittanut kehoani liikaa ja liian yksipuolisesti.

Nyt kuitenkin viime aikoina olen  alkanut hiljalleen valaistua. Kukaan ei kuole, mikäli jätän  harjoituksen tekemättä. Minä itse mukaan lukien. Maailma ei järise, eikö meteoriitit iske.  Kuntoni ei myöskään romahda, lihakset eivät katoa enkä paisu elefantin mittoihin,  mikäli jätän treenin väliin, vaikka kaksikin tai jopa kokonaisen viikon, jos niikseen tulee. Totta kai tiedän järjellä ajatellen, että palautuspäivät ovat välttämättömiä, jos edes havittelee jotain edistystä. Vaikka järki uskoo sen, niin siitä huolimatta sisäinen ääni moittii, ruoskii ja soimaa, jos lorvailen.

Photo by Chris Abney on Unsplash

Joskus vaan on sellaisia aikoja, ettei kulje. Usein taustalla on muusta elämäntilanteesta johtuvat syyt. Esimerkiksi tänä syksynä rauhaani on kuohuttaneet sekä asunnonvaihtosuunnitelmat, että täysin uudet työtehtävät. Ensimmäiset kaksi viikkoa loman jälkeen kuljin täydellisenä zombina. Pyörin valveilla ja heräilin öisin (aivan epätyypillistä minulle) ja tein jatkuvasti ylipitkää päivää töissä. Suurin kuormittava tekijä  oli se, että minulla oli niin paljon uutta opittavaa töissä, että päivän päätteeksi tuntui, että pää oli räjähtämispisteessä, kun yritin sulloa  kovalevylle kaiken talteen.

Viime viikolla kerrankin olin viisas ja jätin koko viikon harjoittelun väliin. Syynä tosin ei ollut varsinaisesti viisaus vaan se, että olin yksinkertaisesti iltaisin niin uuvuksissa, että en jaksanut muuta kuin maata sohvalla selällään. Nyt kuitenkin kerrankin ymmärsin, että siinä uupumistilassa en tee mitään hyvää itselleni ajamalla kehoni vielä ahtaammalle.

Tällä viikolla olen ollut jo  paremmassa vireystilassa ja olen käynyt kiltisti jo kaksissa harjoituksissa. Aivan selkeästi minä tarvitsin sen levon. Huomaan edelleen olossani vetämättömyyden ja väsymyksen vaikutuksen, kaikki on tuntunut melko karsealta. Mutta toisaalta sellaistahan meidän harjoitukset on kutakuinkin aina. Olisin sangen kummissani ja taatusti tyytymätön itseeni,  jos joku joskus tuntuisi kivalta ja helpolta (siis mikä hel***i minun päässäni viiraa? )

Viikon lorvilusta huolimatta olen siis selvinnyt ja jäänyt henkiin ja tilanne on parempi kuin viime viikolla. Minun ei varmasti tarvitse odotella itseltäni mitään maksimisuorituksia juuri nyt, mutta jos jaksan edes hengailla siellä joukon jatkona suurin piirtein muiden tahdissa, voinen olla tyytyväinen. Tämäkin kehittää kuntoa omalla tavallaan. Vielä tyytyväisempi olen, jos olen oppinut edes vähän edes joskus olemaan armollisempi itselleni.