On blogeja joissa kerrotaan heti aluksi, että ne ovat hyvän olon tyyssijoja ja pahanpäivän tuulet eivät sinne osu. Hommahan on niin, että tässä blogissa niitäkin päiviä on.

Yksi lauantainen naapurin printerinlainausreissu päätyi kuppiin punkkua ja puhe kääntyi siihen, että meillä molemmilla a-rapun plikoilla on ollut viime aikoina kovat antipatiat Ranskaa ja ranskalaisia kohtaan. Naapuri on engelsmanni, loisto lady! Pitkä pinnainen ja lehmän hermoinen, joten jos tässä kombossa on viriytynyt pienoinen antipatian siemen, ei se sitten ihan mun heikkohermoisuudesta ole vaan pihissyt nämä pienet kertoimet päähän. Aina välillä vaan vituttaa, toteaisin tässä ja nyt.

Ranskalaiset ovat ihana kansa. Ennakkoluulot ja tabut sikseen, ”mun ranskalaiseni” ovat auttavaisia, ystävällisiä pintapuolelta (tosiystävyyteen tarvitaankin sitten jo jotain), tempperamenttisia, kovia neuvojia, sosiaalisia, ulkoilmaa rakastavia, etiketin osaavia ja äänekkäitä. Viime aikoina on kuitenkin alkanut myös nostamaan vitutus pienoista piirrettä kohtaan. Nimittäin ranskalaiset myös ottavat tilanteesta missä olisi mahdollisuus pieneen konfliktiin tai riidan poikaseen kyllä kaiken irti. Sanoja ei säästellä, asiakaspalvelijat heittävät ”otan tämän kritiikin tyynesti vastaan” moden romukoppaan, asiallisesti jostain virheestä johtuvasta vibasta kysyttäessä voi jopa taivas räjähtää. Siispä nämä nykyisen kotimaani kansalaiset osaavat olla myös riitaa tai paremminkin ehkä konflikteja rakastavaa porukkaa.

Toinen homma mikä pistää nyppimään vuorostaan on byrokratia ja sen rattaat. Asioiden helvetillinen pyöritys ja pompottaminen. Kaikessa kestää, paperia ja puhelinlaskua karttuu eikä tässä maratoonissa tule hullua hurskaammaksi kovinkaan pian. Tai jos asiasta saat yhden kanssa sovittua, on se aivan se ja sama sillä tämä tieto ei välttämättä kulkeudukkaan seuraavalle. 
Vaikka täällä on asuttu ja eletty, on silti muutamat koukerot niin Napoleonin aikaisia, että niistä selville päästäkseen pitäisi olla historian maisteri. Ranskaksi. Eikä silläkään kovin pitkälle päästäis, mutta ainakin tajuaisit mistä johtuu asioiden nurin kurinen järjestys. On tiettyjä kohtia jotka ottaa päähän vuodesta toiseen, mutta monen monta kertaa näihin pystyy suhtautumaan asiaan kuuluvalla tyyneydellä. Sitten taas toisaalla on päiviä, kun vituttaa kaikki ranskalainen pyöritys.

Tässä kohtaa printeriin oli työnnetty paperia väärin päin tuloksettomasti ja huudettu Siippa apuun. Saatu apua, priteristä suollettu ulos tarvittavat paperit ja siirrytty terassille puimaan lisää aiheita antipatiaan.

Nimittäin ei se nyt niin ole, että jos on vauhtiin päästy, että sitä sitten viitsis ihan tosta noin vaan lopettaa, mutta Ranskan kikkareista päästiin jossain vaiheessa haisevien junien kautta jo kanssa kansalaisiin, joita Ranskassa tapaa. Oi voi, siinä sitä sitten mentiin… Nimittäin, viime aikoina, excuse me nyt vaan jo ennakkoon, mutta minä en pidä suomalaisista joihin olen törmännyt hetkeen. Kiitos. Pienet ovat täällä piirit, niissä ei meihin törmää etsimälläkään, mutta sivuviisteessä suomalaisuuteen on tullut törmäiltyä nyt jo pariinkin otteeseen. Miksi toinen suomalainen on toiselle susi, pahimman laatuinen selkään puukottaja? Kateudestako? Täällä on muutama suomalainen jotka lasken ystävikseni, 90 prosenttia en tunne tai tiedä ja 9 prosenttia tiedän nimeltä. Siinä siis se tutustuminen jota ollaan tehty 6 vuoden aikana… Ilkeitä puheita, suoranaista mollaamista, valehtelua, asioiden vääristelyä. Hymyilyä, selän takana toista. Ei kiitos.
Englantilaiset ovat laaja joukko täällä eikä sellaista yhteisöllisyyttä ole muodostunut. Laivaporukka pitää omallalaillaa yhtä, opettajat tietâvät monesti toisensa, urheilijat samoin. Eläkeläiset tapaavat kinkereissään, mutta kuppikuntia ei niin pahasti ole havaittavissa kuulemma.  
Olisi kiva jos me ulkosuomalaiset voisimme olla hieman positiivisempia, kunnioittaen toisiamme ja pitää yhtä. Ei kaikista tarvitse tykätä todellakaan, mutta ei kai toisen vaikeuksilla, huonolla menestyksellä tai tuurilla tms silti hekumoidakkaan tarvitse tai pelata rikkinäistä puhelinta henkilökohtaisilla asioilla? Varsinkaan ellei näiden henk.koht. asioiden kohde ole itse leikissä mukana…

Tässä kohdassa tuli sensuurin estämiseksi pakollinen tupakan mittainen puhaltelu.

Njääh, anyway.
Eikö ilman ilkeilyä saa antipatioida aina silloin tällöin? Eikö joskus ole syy vitutukseen ja sen voisi koittaa uskaltaa aina joskus myös suoltaa eetteristä ulos loukkaamatta toista? Tämä vitutuksen tyyssija postaus meinaan putsasi antipatioita taas hieman, kuten teki kupillinen viiniäkin menneenä lauantaina. Eikä ketään loukattu, eihän?