Minulla on jo jonkun aikaa ollut epämääräinen, ahdistunut olo. Kuin joku ryppy tai vekki vaatteessa, se hiertää, muttet osaa ihan paikantaa sitä. Vaatteen kiskominen ja repiminen ei yrityksestä huolimatta auta. Jokin kalvaa. Ärsyttää ja turhauttaa – sekin kun et tiedä mikä.

Sellainen olo minulla on ollut viime päivät. 

Olin aiemmin jo aika selkeästi ymmärtänyt, että nykyinen alivuokra-kimppakämppäasunto on palvellut aikansa. Tuli vahva olo että on aika siirtyä eteenpäin. Se vaan on ollut epäselvää, että minne, ja mitä sitten tulee. Miten edes löydän asuntoa jossa voisin olla?

Kävin taannoin elämäni ensimmäistä kertaa näkijällä. ”Sinä olet vaeltaja.”

Nuo sanat ovat tänään pyörineet mielessäni.

Tuntuu turhauttavalta yrittää pukea sanoiksi tätä kaikkea mitä päässäni ja sisimmässäni liikkuu. Yritän silti. 

Sitä ei oikein voi edes sanoin kuvailla miltä tuntuu voida matkustaa autolla, bussilla, kävellen; käydä kaupassa ja pystyä olemaan auringossa, yli 1,5kk sisälläolon jälkeen. Kun jo valveillaolo on ollut paikoin ollut raskasta, kun lihakset ja koko keho on ollut aivan voimaton, ettei bussimatka ole tullut mieleen edes huonona läppänä tai unina.

Tunne on jotain sanoinkuvaamatonta, kun taas voitkin tehdä noita kaikkia. Oireillen, kyllä, mutta silti. Minä pystyn siihen. Ja se tunne, kun tajuaa, ymmärtää, että ihan KAIKKI on mahdollista. Kun olit jo vaipunut siihen ajatukseen, että ehkä joskus 3kk päästä (jos silloinkaan) pystyt tekemään normaaleja asioita, kuten vaikka kävelemään kauppaan. Että yhtäkkiä ovia aukeaakin edessäsi ja ymmärrät olevasi Vapaa. Se oli mielesi joka uskotteli olevasi oireidesi vanki, homeen ollessa tuon vankilan kuningas. Uskoit että tulet olemaan tässä vankilassa jonkun pari vuotta.. ja – BÄNG – ovet rävähtävät auki sillä sekunnilla kun saat kiinni siitä mikä sytyttää sinut, mikä saa sinut liekkeihin, ruokkii ja ravitsee sinua ja sieluasi kuin pohjavesi. Sillä hetkellä, kun elämänvoiman tulen kipinät alkavat taas sinkoilla, on kaikki taas mahdollista. Ja elämä tukee sinua ja tukee ja tönii eri viestein. Kohti sitä mitä haluat. Aitoa sinua.

Minä. Minä olen vaeltaja. Jatkan matkaani step by step, kiitollisena jokaisesta askeleesta, luottaen, että elämä kantaa ja vie minut juuri sinne minne on tarkoitus. Vapaus ei ole ehkä ikinä ennen maistunut yhtä makealta. Sanoisin melassiselta, koska siitä makeasta herkusta pidän eritoten. <3

Niin, niin kiitollinen. Nyt nautin ja fiilistelen noita aukinaisia ovia. Hyväksyen etyä takapakkejakin joskus tulee, mutta keskittyen nyt tähän hetkeen. Availen ja verryttelen siipiäni. Valmiina kokeilemaan niitä, kun hetki tuntuu oikealta, ja luottaen, että ne kannattelevat kun on hetki. 

Valmiina matkaan.

Kaksi kuukautta. Se on lyhyt aika ihmisen elämässä ja melko pitkä vuodessa.

Niin. Olen ollut nyt kaksi kuukautta niin sanotusti tyhjän päällä, evakossa, homepakolaisena. Kahteen kuukauteen on mahtunut aivan mielettömän paljon.. no, kaikkea. Hyvässä ja ei-niin hyvässä, mutta yhtäkaikki se kaikki on rikastuttanut valtavasti elämääni. Opettanut enemmän kuin ehkä koskaan aiemmin elämässäni. No, en nyt varmasti voi noin sanoa, mutta you know, hyvin hyvin paljon kuitenkin. 😉

Kahdeksan viikkoa sitten lähdin kodistani suorilta jaloilta bussiin ja kohti Helsinkiä. Kotiin unohtui deodorantti ja rintsikat kun niin kiirellä lähdin (ja sittemmin elänyt kaiken ajan ilman, haha). Fyysisten ja neurologisten oireiden vuoksi en siis enää kerakaikkiaan pystynyt olemaan silloisessa kodissani, niin siksi otin kamppeeni ja hyppäsin heti seuraavaan bussiin kohti stadia ja ystävän väliaikaismajoitusta terveessä talossa. Ja tällä tiellä olen edelleen. Paluuta vanhaan ei ole, monessakin merkityksessä. Olen saanut maistaa säväyksen jostain vielä paremmasta mitä ”entinen” elämäni oli ehkä koskaan ollut. Vielä en sitä parempaa aivan näe tai käsitä, mutta luotan että tästä tulee vielä jotain hyvää ja kaunista.

Kaksi kuukautta. Sinä aikana olen nähnyt useita koteja, yösijoja ja paikkoja, tavannut ihmisiä ja tuttuja, enemmän kuin ehkä ikinä ennen. Joutunut opettelemaan pyytämään apua, luopumaan, luopumaan ja luopumaan. Oppinut ettei elämässä mikään ole pysyvää – paitsi ehkä syvin sisimpäni, joka sekin tosin voi muuttua. Olen löytänyt itseäni enemmän kuin koskaan, kohdannut itseni, kuka olen, ja hyväksynyt, että en ehkä edes tiedä mitä haluan.

Hävinnyt rahaa. Saanut pettyä monen monta kertaa, kun asunto toisensa jälkeen on osoittautunut sisäilmaongelmaiseksi ja olen joutunut jatkamaan matkaa oireiden pahetessa. Ei ole ollut mitään kiinteää paikkaa jossa olla, ei tuttua kotia jonne mennä aina illalla. Itseasiassa en aina edes päivällä tiennyt missä tulisin yöni viettämään. Tyhjän päällä. (vaikka aina sainkin katon pääni päälle – kiitollinen avuliaista ystävistäni!) Yön tunteina tuijottanut kattoa, ja miettinyt kaikenlaista. Mikä on kaiken tarkoitus.. Mihin vielä päädyn? Ja, selviänkö? Yhtäkkiä olin aivan yksin, keskellä omaa elämääni. Vain minä. Olin vastuussa itsestäni, terveydestäni ja että löydän aina seuraavan majapaikan. Ei ketään jonka siivellä mennä. Vastuussa myös omista oireista, joita tuli harva se päivä aina uusissa homekiinteistöissä vieraillessa. Mutta ei ollut vaihtoehtoja.

Lopulta monen mutkan kautta päädyin nykyiseen kimppakämppään Helsinkiin, missä olen ollut viimeiset viikot. Itkenyt liikuttuneena, kun kuukauden reppureissaamisen jälkeen sain viikon oleilun jälkeen oman laatikon tästä nykyisen kimppakämpän keittiöstä.

Oman laatikon. Jonne laittaa omia juttuja! Jotain omaa! Jotain pysyvää. Ahh. *syvä huokaus, helpotus ja liikutus*

Kun on luopunut lähes kaikesta mukana kuljettamastaan omaisuudesta (pl. lähinnä pankkikortti ja puhelin), tuo pieni pysyvä asia elämässäni oli todella, todella suuri. Silloinen omaisuuteni mahtui lähinnä hedelmäpussiin, eikä minulla ollut ollut mitään omaa viikkoihin. Yhdessä majapaikassa olin korkeintaan nelisen yötä. Ostin kyllä uusia vaatteita, mutta jouduin heittämään ne pois kun altistuivat uudelleen homeelle, enkä voinut niitä enää käyttää seuraavassa paikassa. Niinpä tänne tullessa oli vain kourallinen tavaraa jäljellä. Pankki- ja jäsenkortit minigrip -pussissa. Puhelin, sekin minigrip -pussissa. Hammasharjan ja muut vastaavat heitin aina pois uudessa majapaikassa ja ostin uudet etten oireilisi vanhoille homealtistuneille tavaroille. Mutta aina sain karvaasti huomata, että kehoni alkoi lopulta oireilla jokaisessa paikassa, mikä tiesi myös tavaroista luopumista seuraavaan paikkaan mentäessä.  Raskasta, mutta opettavaa. Olen irtautunut materiasta eri tavalla kuin koskaan aiemmin. En enää koe tunnesiteitä mihinkään tavaraan, kun tiedän, että mitä vain voi tapahtua ja voin uudelleen joutua luopumaan niistä. Materialla ei ole enää samanlaista merkitystä kuin aiemmin. Kaikella muulla sitä vastoin on.

Nyt kaiken tuon jälkeen olen jotakuinkin asettunut paikkaan, jossa voin jotenkin olla. Ymmärtänyt, miten olen tietämättäni kaivannut ja tarvinnut enemmän samanhenkisiä ihmisiä elämääni. Ja nyt olen heitä saanut. Kiitollinen.

Vaikka elämä on toden teolla haastanut viimeisten kahdeksan viikon aikana, olen myös oppinut luottamaan enemmän kuin koskaan. Näyttämään heikkouteni ja hyväksymään sen, etten jaksa, ja myöntynyt pyytämään apua kun ei ole enää vaihtoehtoja. Ex-suorittajalle se jos mikä on vaikeaa., voin kertoa! Olen huomannut, että silloinkin kun tuntuu että jalat eivät kanna, ihmeitä tapahtuu ja asiat järjestyvät aina jotenkin. Että ystävät tukevat ja kantavat vaikeilla hetkillä. Ja ennenkaikkea huomannut, miten hauras ja kaunis elämä lopulta on. Miten pienet – ja samalla niin suuret – asiat ovat niitä kuuluisia tärkeimpiä. Toiset ihmiset. Tunteet. Hetket. Jaetut kokemukset. Huumori. Nauru. Vertaistuki. Unohtumattomat hetket. Ja minä itse, minun onnellisuuteni ja tunteeni. Elämä itsessään. Elämä on lahja.