Norsu posliinikaupassa
Nyt sen aika on, nimittäin mun vuoro esittäytyä yhtenä uusista momfie-tiimiläisistä ja itse asiassa julkaista elämäni ensimmäinen blogijuttu Lilyssä, hui! Lyhyestä virsi kaunis: olen kolmekymppinen kohta kahden lapsen äiti, kenen pahimmat viholliset ovat alati vaihtuvat pukeutumistrendit sekä päivän viettäminen ostoskeskuksen sovituskopeissa. Parhaimmat ystävät taas koostuvat verkkokaupoista sekä jonkun sortin tyylitajun omaavasta aviomiehestä. Näin raskaus- ja imetysvuosien aikana rintavarustuksen hurjan kokoluokan jojoilun ajan on myös onni omistaa hyvällä maulla ja isoilla rinnoilla höystetty sisko, joka anteliaasti huolehtii siitä, että meikäläisenkin alusvaateosasto on rintsikoiden osalta päivitetty ja kuosissa. Ihailen tyylisilmällä lahjottuja tyyppejä ja kadehdin pettämättömiä kirppis- ja alelöytöjä metsästäviä äitikollegoja. Esittelytekstissäni lupasin esitellä täällä muun muassa lainattuja pöllittyjä urheilusukkia sekä muotialan ammattilaisen nimikkeen ansaitsevan siskoni kadonneet käsilaukut. Aloitetaan kuitenkin siitä, että mitä tyyli mulle on ja miten tähän pisteeseen on tultu. Palaan niihin sukkiin sitten seuraavalla kerralla, nimittäin ne jos mitkä ansaitsevat ihan oman juttunsa!
Tyyli on mulle vähän sama kuin laihduttaminen toisille eli sesonkiluonteista. Vaihtuu elämäntilanteen, vuodenajan ja mielialan mukaan. Tässä elämäntilanteessa kun raskausviikkoja on 38 ja päälle mahtuu tasan kahdet housut ja muutamat trikoopaidat, en jaksa uhrata sekuntiakaan vaatekaappini sisällön tuunaamiseen. Koreimmat ja kalleimmat päivittäin mukana roikkuvat asusteet koostuvat bichon frise-merkkisestä karvakorvasta ja pyöräilyyn hurahtaneesta 2,5-vuotiaasta leidistä. Aina en kuitenkaan ole suhtautunut ulkonäkööni ihan yhtä välinpitämättömästi. Teini-iässä kun läskipohjalenkkarit, napapaidat, trumpettifarkut ja aivan liian lyhyet ja napakat talvitakit olivat kuuminta kamaa mitä Vero Moda ikinä keksi myydä, alkoi munkin tyylini kukoistaa. Uskallan käyttää noinkin vahvaa ilmaisua, koska jo aiemmin mainitsema pikkusiskoni kertoi mun olleen tuolloin hänen tyyliesikuvansa! Siis voitteko kuvitella. Mutta koska sanotaan, että huipulta kannattaa lopettaa, niin tein minäkin: kiinnostus vallitseviin trendeihin ja vaatteisiin laski kuin lehmän häntä jo parin vuoden sisällä. Tilalle tuli huoleton, käytännöllinen, naisellinen mutta toisaalta taas sporttisempi minä. Liekö vaikutusta vaihtarivuoden tuomalla kymmenellä lisäkilolla vai siellä huimasti kasvaneella itsevarmuudella, mutta lukioonkin saatoin marssia ihan kuulkaa kolmen raidan verkkareihin sonnustautuneena ilman meikin meikkiä naamalla. Ja kaikki tämä 2000-luvun loppupuolella.
Marimekon raitapaidat toimii ilman etureppua sekä sen kera.
Aikuisuuden kynnyksellä jaksoin jälleen hetken panostaa ulkoiseen habitukseeni. Kiitos tyylini eteen näkemäni ekstraeffortin olivat päiväni sinkkuna luetut ja elämänkumppanin löytymisen myötä lähti koko mimmi tyyleineen ihan uusille urille. Pukeutuminen alkoi suuntautua yhä enemmän street-tyylin suuntaan ja pikkuhiljaa vaatekaapin glittertopit, H&M-osasto sekä valkoiset farkut vaihtuivat rentoihin flanellipaitoihin, mustiin pillifarkkuihin, leggingseihin ja lippiksiin. Samaan aikaan ajoittunut alanvaihdos taas toi kaappiin muutaman bisnessuitin, kotelomekon ja parit luottokorkkarit. Luonnollisesti vuosien mukana tuoma äitiys on lisännyt rentoutta ja huolettomuutta pukeutumiseen entisestään ja useimmiten aamulla päälle eksyy vaatteet, jotka ensimmäisenä lattialta kaapista löytyy ja mistä ei ole silmällä tunnistettavissa naperon eiliset safkat. Tiivistettynä sanoisin, että mun tyyli on tällä hetkellä aika vakiintunut enkä kovin innokkaasti lähde kokeilemaan uusia trendijuttuja vaan pysyttelen niissä hyviksi havaituissa mustissa Converseissa sekä Marimekon raidoissa, mieheltä lainattuja pikkusukkia unohtamatta!
Amen sille ken on keksinyt äitiyshousut ja trikookankaan. Päivän asun tarjoaa:
Paita Nollie
Trikootoppi Vero Moda
Housut H&M
Sukat Vans