Luumua ja porkkanaa

Otsikko ei viittaa kuopuksen suosikki soseruokiin vaan tämänhetkisiin lempiväreihini. Vuosikausien mustiin pukeutumisen jälkeen olen alkanut viihtyä yhä paremmin värikkäissä vaatteissa. (Tästä mekosta se ehkä lähti.) Mietin, johtuuko se enemmän siitä, että silmäni ovat tottuneet hoitovapaalla värien ilotulitukseen vietettyäni niin paljon aikaa leikkipuistoissa. Vai olenko ollut niin kauan poissa työpaikalta ja muista ”vakavista”, aikuiseen maailmaan kuuluvista paikoista, että olen unohtanut mustan suojavärin siunauksellisuuden. Toista oli ennen. Vuosikausia olin se, joka keväisin halusi piristää itseään värikkäillä vaatteella, mutta palasi joka ainoa kerta vaateostoksilta mustan mekon ja parin umpimustan kesätopin kanssa.

 

Ainakin Iksu on aiemmin täällä #Momfiessa sivunnut äitien ja lasten samispukeutumista. Minäkin myönnän viime aikoina harmitelleeni, etteivät muutamat lasteni 80 ja 98cm vaatekappaleet ole triplasti isompia.

Puen mielelläni tyttöni heleisiin sateenkaaren väreihin periaatteella ”enemmän on enemmän”, mutta itse en ole sentään heittäytynyt (mielestäni) vielä Pikku Kakkosen -juontaja meininkiin, vaan yhdistänyt värit toistaiseksi turvalliseen mustaan. Värinjanoni ei kuitenkaan osoita laantumisen merkkejä. Päinvastoin. Tunnistaakohan tässä enää kohta itseään? Nähtäväksi myös jää karisevatko värit yltä töihinpaluun myötä.

Löytyykö minulle kohtalotovereita? Oletteko muut huomanneet lapsiseuran ja/tai töistä poissa olon vaikuttaneen värimieltymyksiinne?

 

Neule: Seppälästä, vanha ja nyppääntynyt. (Miksi luumunvärisiä vaatteita on niin vähän?)

Mekko: Masai

Sukkahousut Vogue. (Haluatko tuntea itsesi supersankariksi? Käytä kirkuvanvärisiä sukkahousuja. Toimii ehkä vielä paremmin, jos pukee alushousut sukkahousujen päälle.)